Tiggr on Web-pohjainen nopeaan prototypointiin tarkoitettu sovellus, jonka avulla voidaan luoda, jakaa, tehdä yhdessä ja esitellä sekä Web- että mobiilikäyttöliittymien malleja. Ideana on tarjota työvälineet interaktiivisten mallien tekemiseen sovelluksesta, jotka näyttävät ja toimivat kuten lopullinen sovellus. Käytännössä tämä toteutuu siten, että Flex-pohjaisessa sovelluksessa vedetään käyttöliittymään eri komponentteja ja kokonaisuudesta tuotetaan HTML, JavaScript ja CSS -pohjainen klikkailtava malli. Tiggr on ilmainen ja suunnitteilla on lisäksi maksullinen versio.

Tiggr:n käyttöliittymä muistuttaa perinteistä sovellusta, jossa toisella laidalla on tarjolla olevat komponentit ja toisella niiden ominaisuudet. Komponenttien siirtely ja hienosäätö on helppoa, jota ei voi esimerkiksi kuvankäsittelyohjelmalla tai vastaavalla sovelluksella tehdyistä malleista sanoa. Käytettävissä olevat komponentit pohjaavat siihen, mitä JSF:ssä ja RichFacesissa, Exadelin työstämässä Java EE -komponenttikirjastossa, on tarjolla.

En ole vielä kovin kattavasti testannut Tiggr:n ominaisuuksia, mutta toiminta vaikuttaa erittäin kätevältä ja monipuoliselta, vaikka osiltaan tarjolla olevat ovat rajattuja. Tarvittaessa malliin voi ladata omia komponenttejaan kuvina, mutta tällöin menettää niiden osalta mallin toiminnallisuus-aspektin. Tiggr:n etuna on, jos lopullisessa sovelluksessa käytetään myös RichFaces-komponentteja, jotka löytyvät jo valmiiksi. Myös mahdollisuus jakaa prototyyppien tekoa ja tuotoksia helposti muiden kanssa on suuri etu, sillä se edesauttaa eri osapuolten kommunikointia ja täten suunnittelu- ja kehitysprosessia.

Tiggr:iä kehitetään aktiivisesti eteenpäin ja tulossa on muun muassa prototyyppien annotointi, eli mahdollisuus lisätä kuvaavia tekstejä, sivupohjat ja toiminnallisen HTML-prototyypin laajentaminen. Jo nyt sovellus on hyvin käyttökelpoinen vaihtoehto enemmän tai vähemmän toiminnallisten ja lopullista tuotosta mallintavien prototyyppien tekemiseen.

LibraryThing on kirjoihin keskittynyt web-palvelu, jossa yhdistyy kirjahyllyn teosten tiedot, kirjaston hakukone ja lukemisen seuranta. Perustoiminnot löytyvät kirjojen lukemiseen liittyvistä asioista ja osittain sosiaalisista aspekteista kuten lukijoiden kirja-arvosteluista ja keskusteluista. Kirjojen listauksen ja lukuaikojen lisäksi teoksia voi luokitella kategorioihin kuten “luettavana”, “lukulistalla” ja “luetut” ja määritellä niitä tagien avulla. Kirjojen tietojen syöttö onnistuu esimerkiksi ISBN-numeron perusteella ja ne haetaan muun muassa Amazonista tai jopa Helsingin alueen kirjastoista. Kätevää. LibraryThingin ilmaiseen käyttäjätiliin saa talletettua 200 kirjan tiedot ja rajaton määrä irtoaa pienimmillään dollarilla vuodessa ja eliniäksi 19 dollarilla.

Olin jo aikoinaan miettinyt kirjojen listaamista LibraryThingissä, mutta koska palvelun ulkoasu ei ollut niitä hehkeimpiä ja tarpeet eivät siihen pakottaneet, jäi palvelun käyttöönotto tekemättä. Ei LibraryThing edelleenkään ole ulkoasultaan mihinkään muuttunut. Palvelu on toteutettu perinteiseen insinöörimäiseen tyyliin “tekee kaikkea mahdollista, vaikka käyttäjä ei haluisi” ja käytettävyyteen ei ole panostettu ollenkaan. Vanhanaikainen ja vaikeaselkoinen ulkoasu häiritsee edelleen palvelun mielekästä käyttöä, mutta alkutotuttelun jälkeen ei kuitenkaan liikaa. Ulkoasua voi jonkin verran muokata haluamakseen, mutta itselle tarpeettomia elementtejä ei saa kokonaan piiloon. Toiminnoiltaan LibraryThing on kattava ja erilaisia asetuksia ja toimintoja on runsaasti, eikä kaikkien tarkoituksesta ole aivan selvyyttä. Oikeastaan LibraryThing on aika sekava kokonaisuus, mutta ilmeisesti toimiva sellainen, sillä aktiivisia käyttäjiä sillä on enemmän kuin muilla vastaavilla palveluilla.

Muutamia ruudunkaappauksia LibraryThingin oleellisista osista:

Oma kirjahyllyni palvelussa on vielä aika vajavainen, mutta pitänee jossain vaiheessa luoda peräkkäistiedosto lukemistani kirjoista ja syöttää hyllyyn. Oman kirjahyllynsä tiedot saa tuotua csv- ja xls-muotoihin, joten tiedot eivät järjestelmään häviä, ja kirjahyllyyn saa vietyä kirjoja erilaisissa muodoissa. Tällä hetkellä palvelu tuntuu toimivan omiin käyttötarkoituksiini. Käyttäjäkunta ja “kehitystiimi” on aktiivinen, sillä aika nopeasti widgettien toiminnassa ollut omituisuus korjattiin, kun sellaisesta LibraryThingin foorumilla raportoin. Nyt Kirjasto-sivuni näyttää oikein eri kategoriaan merkityt kirjat.

Tietenkin netissä on tarjolla useita erilaisia kirjastosovelluksia, kuten Goodreads, mutta koska olen enemmän kiinnostunut kirjoista, joihin juuri kirjastonhoitajien kehittämä LibraryThing on keskittynyt, en jaksanut sosiaalisiin puoliin keskittynyttä Goodreadsia testata. Ja kun yhden palvelun on aikanaan valinnut, on kynnys vaihtamiseen suuri, vaikka tarjolla olisi tuonti- ja vientitoimintoja. Goodreadsin ja Librarything eroista on myös hyvin valaiseva kirjoitus, jonka kommentit ovat myös lukemisen arvoisia.

Helvetireader muuttaa Google Readerin ulkoasun minimaaliseksi: syötteiden lukemiseen liittymättömät asiat piilotetaan hienovaraisesti ja värimaailmasta muokataan hillityn harmaa. Helvetiredear-käyttäjäskripti toimii kaikissa käyttäjäskriptejä tukevissa selaimissa kuten Firefoxissa Greasemonkey-lisäosan avulla, Operassa, Google Chromessa ja Webkit-pohjaisissa selaimissa (Safari) GreaseKit-lisäosan avulla.

Myös aikaisemmin Google Readerille oli saatavilla gReader-teema, mutta sen ylläpito on lopetettu. Google Reader muuttuu ajoittain ja teemojen pitää aina sen mukaa päivittyä. Tähän mennessä Helvetireader on päivittynyt hyvin ja uuden version “lataaminen” on vain sivun päivityksen päässä, kun skriptiä ei asenneta vaan se haetaan Internetistä.

Kävin jokin aika sitten läpi eri Web-palveluihin tekemiäni tunnuksia ja muutaman vuoden takaisista palveluista oli osa jo ehtinyt lopettaa toimintansa. Tällaisia olivat muun muassa Pownce, Widsets ja Ma.gnolia. Kahden ensimmäisen palvelun lopettamisesta tuli aikoinaan sähköpostiin tiedotteita, mutta sosiaalinen kirjanmerkkipalvelu Ma.gnolia päättyi tarinan mukaan yllättäen tietokannan hiljaiseen hajoamiseen. Onneksi en aikanaan vaihtanut Delicious -kirjanmerkkipalvelusta pois, vaikka Ma.gnolia tarjosikin muutamia käteviä ominaisuuksia. Siinä olisi samalla hävinnyt kasa kirjanmerkkejä, ellei niistä olisi ollut varmuuskopioita omassa tallessa, jotka palvelusta halutessaan sai.

Useissa Web-palveluissa ei ole välttämättä edes tarjolla mahdollisuutta itse tuottamansa sisällön tuomiseen omaan talteen, joten pahimmassa tapauksessa esimerkiksi urheilupäiväkirjan tai blogipalvelun kaatuessa rahoitusvaikeuksiin tai laiterikkoon, häviää käyttäjän “kallisarvoinen” tieto. Esimerkiksi GMailista omien sähköpostien tallettaminen on hankalaa ja Tumblr -blogipalvelusta, Flickr -kuvapalvelusta, Snipplr -koodiotteista, Moozement-urheilupäiväkirjasta tai Sports Tracker -urheiluseurannasta on turha varmuuskopiointimahdollisuutta etsiä. Vastaavasti muun muassa WordPress -blogipalvelusta ja Delicious-kirjainmerkkipalvelusta voi oman sisältönsä ottaa kätevästi talteen.

Tietenkin Webissä on lukuisia palveluita, joiden sisällöllä ei ole juurikaan arvoa myöhemmin, joten menetyksen arvo ei ole kovin suuri. Tällaisia ovat muun muassa tiettyyn ajan hetkeen sidottut palvelut, kuten Facebook-yhteistösivusto ja Twitter -lyhytviestin tai “portfolio-sivustot” kuten LinkedIn -verkostoitumissivusto. Monien foorumeiden keskusteluiden tai Wiki-tyyppisten sivustojen osalta sisällöllä on merkitystä myöhemminkin, mutta yhteisöllisestä luonteesta johtuen se on kollektiivista omaisuutta.

Tiedon turvaamisen näkökannalta Web-palvelut eivät paljoa eroa perinteisistä työpöytäsovelluksista ja vastuu on aina käyttäjällä. Muista siis ottaa varmuuskopiot, jos tieto on sinulle arvokasta.

Katso-tunnistetta varten piti luoda organisaatiolle vielä pääkäyttäjä, jonka henkilöllisyys varmennetaan sähköisellä henkilötunnisteella. Varmennus on mahdollista suorittaa sirullisella henkilökortilla (HST-kortti) tai verkkopankkitunnuksilla (Tupas-varmennepalvelu), jota itse hyödynsin. Koska tunnistevirkailija vielä tarkistaa annetut tiedot rekistereistä, oli illalla rekisteröityessä pääkäyttäjän tunniste seuraavan päivän iltapäivällä aktivoituna ja käyttövalmiina. Tunnisteen luonnissa järjestelmä generoi käyttäjätunnuksen ja verkkopankkien salasanalistaa muistuttavan listan kertakäyttösalasanoista. Prosessi oli kokonaisuudessaan suhteellisen selkeä.

Jos Katso-tunnisteen luonti sujui helposti, oli varsinaisen käyttökohteen löytäminen hieman hankalampaa. Toki Verohallinnon Katso -verkkosivuilla kerrottiin missä kaikissa asiointipalveluissa tunnusta voi käyttää, mutta missään ei lukenut mitä missäkin palvelussa voi tehdä. Veroilmoituksen mukana tulleessa mainoslapussa sentään mainittiin, että sähköisesti täytettäviä ja lähetettäviä tuloveroilmoituslomakkeita löytyy ItellaTYVI-palvelusta. Tunnistetta voi lisäksi käyttää muun muassa Palkka.fi-palkanlaskentaohjelmassa.

Ai että mikä TYVI-palvelu? “TYVI -järjestelmä tarjoaa yrityksille yhdenmukaisen tavan ilmoittaa tietoja sähköisesti viranomaisille ja viranomaistehtäviä hoitaville tahoille. TYVI tulee sanoista tietovirrat yritysten ja viranomaisten välillä.” (TYVI)

ItellaTYVI-palveluun kirjautuminen onnistui pienen kangertelun jälkeen, kun järjestelmä oli ensin kysynyt “jospa haluaisit kirjautua Katso-tunnuksilla, kun nyt ei tuo näytä onnistuvan”, koska en ollut huomannut “Kirjautuminen”-laatikon alapuolella selkeästi olevaa “Katso-kirjautuminen (LiteTYVI)” -linkkiä. Kyseisestä linkistä palvelu ohjasi tunnistus.fi:n Tunnistuksenohjauspalveluun, jonka avulla varsinainen kirjautuminen suoritettiin.

Varsinaisen tuloveroilmoituksen täyttäminen onnistui helposti, tai siis helposti kun kenttien sisältö oli kertaalleen jo täytetty, ja sähköinen lomake osasi jopa laskea summat oikein. Taas säästyi turhaa kirjoittamista ja paperin postittamista.

Katso-tunniste ja sen käyttäminen TYVI-palveluissa oli suhteellisen suoraviivaista, vaikka muutamia pieniä asioita voisi asioinnissa kehittää. Toki kaikki vaadittavat asiat lopulta löytyivät, mutta tekstien ja linkkien sisältö sekä käyttöliittymien rakenne voisivat olla tarkemmin mietittyjä, ettei käyttäjän tarvitsisi miettiä (liikaa). Etenkin Katso-tunnisteen etusivu on kohtalaisen hämmentävä ensisilmäyksellä. Varsinaisen Katso-palvelun sivu vastaavasti on paljon selkeämpi. Sivuja voisi myös hieman kaunistella hieman grafiikalla ja väreillä.

Spotify on siis loppuvuodesta 2008 julkaistu verkkomusiikkipalvelu, joka tarjoaa kaikkien neljän suuren (EMI, Sony BMG, Warner Music ja Universal Music) levy-yhtiöiden musiikkia striimattuna. Käyttäjille musiikkia tarjotaan kahtena eri versiona: mainosrahoitteisena ja tilausmaksullisena. Mainosrahoitteinen maksuton versio on tällä hetkellä vielä kutsun takana, mutta tilausmaksulla palveluun saa rajattoman kuunteluoikeuden ilman mainontaa. Vuorokausitilaus maksaa euron, kuukauden saa kympillä.

Spotifyn kuunteleminen tapahtuu hieman iTunesia muistuttavan tietokoneelle asennettavan ohjelmiston kautta ja striimattavan musiikin äänenlaatu on hyvää. Teknologiapuolella on ideoita haettu vertaisverkoista. Musiikkia voi kuunnella radiomaisesti eri musiikkityyppien perusteella tai hakea haluamaansa yhtyettä. Kätevänä ominaisuutena on mahdollisuus omien soittolistojen luomiseen, joita voi sitten jakaa muiden käyttäjien kesken. Myös levyihin ja kappaleisiin voi linkittää. Palvelussa kuunnellun musiikin voi lisäksi scrobblata Last.fm:ään. Miinuspuolena mainittakoon, että musiikkia etsimisessä saa hakutuloksiin usein useita samoja biisejä moneen kertaa.

Ei Spotify tietenkään musiikin omista korvaa, sillä sitä ei voi ottaa mukaansa lenkkipoluille tai kuunnella kätevästi olohuoneen mediakeskuksesta, mutta tarjoaa kätevän tavan löytää uutta musiikkia ja “yhteisöllisyyttä”. Lisäksi nyt töissä ei aina tarvitse kuunnella samoja kappaleita, nettiradioita tai avokonttorin hälinää.

Saa nähdä, miten ensi viikolla tapahtuva musiikkivalikoiman kaventaminen karsii palvelun tarjontaa.

Kokeilin muutaman päivän ajan Feedlyä, joka asentuu Firefoxin lisäosaksi ja integroituu kätevästi Google Readerin kanssa. Lisäksi, jos omat syötteet eivät riitä, voi syötteitä poimia lisää annetuista aihealueista, jonka jälkeen syötteitä pitääkin jo alkaa karsimaan. Sisältöä voi tuota myös muista lähteistä kuten Fx:n kirjanmerkeistä ja palveluista kuten My Yahoo!:sta, Netvibesistä ja Bloglinesistä. Sosiaalisia kontakteja voi vastaavasti tuoda muun muassa Twitteristä, Gmailista ja luin lisäksi Facebookinkin mainittavan jossain. Yhteisöllisillä ominaisuuksilla olisi enemmän merkitystä, jos Internet ja teknologia-uutissivustot eivät olisi niin Amerikka-keskeisiä ja tällaisia palveluita varten olisi sopiva samanhenkinen Internet-kaveripiiri.

Feedly tarjoaa periaatteessa samat ominaisuudet kuin Google Reader, mutta lisää joukkoon sosiaalisuuden ja hieman erilaisia näkymiä syötteiden sisältöön. Cover-näkymää voi verrata esimerkiksi iGoogleen ja Netvibesiin. River eli lukunäkymässä voidaan näyttää syötteiden jutut muutamalla perinteisellä näkymällä eli näyttämällä vain lyhyet otteet tai koko teksti. Syötteiden juttujen yhteydessä on linkit, joilla juttuja voi muun muassa suositella, korostaa ja merkitä osia tekstistä, merkitä juttu talteen, twitteröidä ja tallettaa del.icio.usiin.

Syötteiden lukemisessa Feedlyssä on muutamia käteviä perusominaisuuksia, kuten jutun avaaminen samaan ikkunaan etualalle on erittäin näppärä. Lisäksi joissain harvoissa syötteissä myös jutun kommentit näkyvät suoraan Feedlyssä. Lisäksi tarjolla on muutamia asetuksia, joilla palvelun saa näköisekseen, mutta ei mitään erityisen mainitsemisen arvoista. Asetusten osalta mainittakoon kuitenkin, että syötteiden hallinta on toteutettu selkeämmin kuin Google Readerissa.

Feedly vaikuttaa toiminnaltaan ihan kätevältä ja on ulkoasultaan miellyttävän selkeä, mutta ei perusominaisuuksiltaan mielestäni tarjoa mitään mullistavaa. Kenties sosiaalisuus-aspekti toisi lisää sisältöä ja ideaa, vaikka tarjoaahan Feedly toki automaattisestikin “ehdotettuja uutislähteitä”. Ei Feedlyssä mitään erityistä vikaa ollut, mutta ei tarpeeksi hyötyäkään, jotta sen käyttöä olisi viitsinyt jatkaa. Ainakin siis tältä erää palasin takaisin Google Readerin käyttäjäksi.

Asiasta kolmanteen, Google Reader kaipaisi hieman uudistusta käyttöliittymänsä osalta. Hicksdesignin Google Reader Themen käyttökin osoittautui liian hankalaksi Google Readerin jatkuvien päivitysten takia ja Helvetireader on edelleen tekeillä.

Pikaisella vilkaisulla poimuri.fi -viihdenettikauppa on kuitenkin toteutettu ihan selkeästi ja musiikin ostaminen sujuu normaalin ostoskoria hyödyntävän web-kaupan tapaan. Musiikin ostamista voi myös testata ilmaisella “Classic Space”-koekappaleella ja ostoprosessi sujuikin kohtalaisen selkeästi. Tarjolla olevista kappaleista on kuultavissa lyhyehköt otteet, joten sikaa ei tarvitse säkissä ostaa.

Perusominaisuuksina poimurista tietenkin löytyy kopiosuojauksella varustetut WMA-kappaleet (192 kbit/s), mutta vähemmistönä myös jotain MP3-sisältöä (320 kbit/s). Musiikkivalikoima vaikuttaisi olevan monipuolinen, mutta sillä ei ole merkitystä, kun valikoimassa on pääosin vain käyttäjää kiusaavia vaihtoehtoja. Lisäksi kappaleet on pakattu zipillä latausaikojen lyhentämiseksi, ihan kuin kopiosuojauksessa ei olisi riittävästi haitaketta. Ainakaan koekappale ei ollut kooltaan yhtään sen pienempi pakattuna tai ilman pakkausta. On siis kirjoittamattakin selvää, että palvelu on tarkoitettu IE:llä surffaaville Windows-käyttäjille, jotka kuuntelevat musiikkinsa Media Playerillä.

Myös musiikin hinta on valittu perinteisen riistohinnoittelun mukaan, sillä yksittäiset kappaleet irtoavat pääosin 1,39 eurolla ja levyjen hinnat liikkuvat siinä kolmentoista euron molemmin puolin. Maksaminen onnistuu luottokortilla tai verkkopankkitunnuksilla, jolloin hintaan lisätään muutaman kymmenen senttiä.

Etenkin musiikin ostamisen monimutkaistaminen zip-paketoinnilla on varsin erikoinen ratkaisu, jonka myöhemmin totesin ilmeisen yleiseksi musiikkilataamojen ratkaisuksi. Minkä latausajassa säästät, sen purkamisessa ja ihmetellessä häviät. Myöskään tekninen toteutus sivun lähdekoodiin vilkaisemalla ei vakuuta: puuttuva DOCTYPE-määrite, sisäänleivottuja CSS-määritteitä, JavaScriptiä HTML:n seassa eikä ns. unobtrusive-tavalla ja taulukoista puhumattakaan. Kaiken lisäksi ulkoasu on selkeästi rikki, sillä oikean puoleinen osio on tippunut muun sisällön alapuolelle. Lisäksi palvelun etusivulla mainostetaan kilpailua, joka on päättynyt jo yli viikko sitten.

Onneksi Internetistä löytyy parempiakin musiikkikauppoja kuten esimerkiksi The Ground, joka ei sekään tosin hinnalla kilpaile. Heikkojen suoritusten listaan voidaan vastaavasti lisätä varmastikin jokainen latauslista.fi-sivuston listaamista musiikkikaupoista, joihin lukeutuvat muun muassa Nokia Music Store, MTV Music Shop ja HS Musiikkilataamo.

Jos tekniset kopiosuojaus- ja hinnoitteluasiat jätetään huomioimatta, on poimuri.fi -musiikkilataamo toteutettu kohtalaisen helppokäyttöisesti ja turhaa krumeluuria käyttämättä, jota ei monesta muusta musiikkikaupasta voi sanoa.

Diigo on hieman erilainen ja Deliciousiin verrattuna selvästi edistyneempi kirjanmerkkipalvelu. Youtube-videosta selviää hyvin, mitä kaikkea Diigoon sisältyy ja palvelu näyttää erittäin monipuoliselta. Deliciousin linkit on mahdollista tuoda kätevästi suoraan Diigoon, joten vaihdos palvelusta toiseen on helppoa. Lisäksi Diigoon merkityt sivustot voidaan halutessa samalla merkitä Deliciousiin, joka helpottaa kahden eri palvelun rinnakkaiskäyttöä. Sivujen merkitsemistä varten on saatavilla tietenkin myös Firefox-laajennus. Diigossa näyttäisi olevan myös hieman enemmän ja helpommin mahdollisuuksia viedä linkkejä muualle kuten esimerkiksi blogiin.

Luonteeltaan Diigo on yhteisöllisyyteen painottuva kirjanmerkkipalvelu ja Deliciousin yksinkertaisuuteen ja askeettisuuteen tottuneelle hieman liiankin Web 2.0. Palvelu muistuttaa osittain kirjanmerkkien ympärille rakennettua Facebookkia, ilman kaikenlaisia Facebookille ominaisia turhuuksia (testit, halinallet jne.). Kaiken Web 2.0 -tauhkan takaa löytyy kuitenkin kelpo kirjanmerkkipalvelu ja yhteisölliset ominaisuudet tuovat oivan lisänsä, jos sellaista kaipaa. Sivujen kirjanmerkitsemisessä selkeimpinä eroina Deliciousiin verrattuna on mahdollisuus korostaa sivulta tekstiä, lisätä muistilappuja ja kommentoida sivua.

Diigon käyttäjät ovat “kuumista” kirjanmerkeistä päätellen hieman vähemmän teknisiä, kuin esimerkiksi Deliciousin käyttäjät, mikä hieman vähentää palvelun “kuumat linkit” hyödyllisyyttä. Tietenkin kaikista yhteisöllisistä palveluista saa eniten irti, kun verkostoituu samanhenkisten käyttäjien kanssa, tai olemassa oleva yhteisö on jo samanhenkistä. Internetissä ei ole pulaa yhteisöllisistä linkkejä tarjoavista sivustoista, vaan ongelmana onkin lähinnä tiedon runsaus ja itselle mielenkiintoisen sisällön poiminta.

Kokonaisuutena Diigo on kätevä kirjanmerkkipalvelu, mutta jos tarkoituksena on vain merkitä sivustoja omaan käyttöön, eikä halua kaikenlaisia lisäominaisuuksia, tarjoaa Delicious edelleen kompaktin ja lähes kilpailukykyisen kokonaisuuden.

Käytännössä itselle on kuitenkin aivan sama käytänkö Deliciousia vai Diigoa, sillä lukuun ottamatta yhteisöllisiä ominaisuuksia, ovat molemmat palvelut omaan käyttööni saman arvoisia. Tosin, Delicious tuntuu paljon kevyemmältä, muut käyttäjät ovat enemmän samanhenkisiä ja palvelu on kenties hieman miellyttävämpi käyttää.