Omat poimintani vuoden 2011 peleistä ovat seuraavat, jaettuna kolmeen ryhmään: Ehdottomasti, mahdollisesti ja epäilen.

Ehdottomasti

Uncharted 3: Drake’s Deception: Nathan Drake on jälleen valmis uuteen aarrejahtiin seuraten Sir Francis Draken jättämiä vinkkejä ja pelaajalle vyörytetään toinen toistaan näyttävämpiä pelitilanteita. Jo sarjan edellinen osa “Uncharted 2: Among Thieves” lukeutuu näyttävimpien ja vetoavimpien pelien joukkoon, mutta jatko-osa pistää siitä vielä paremmaksi. Naughty Dog jatkaa PS 3:n teknisten rajojen koettelemista ja tarjoaa jälleen erinomaisen toimintaseikkailu -pelikokemuksen. Kuvaavaa on, että Joystiqin arvostelija pelasi pelin läpi yhdellä istunnolla, koska ei malttanut jättää sitä kesken. Pelaaja-lehdessä pelikokemus kesti noin yhdeksän tuntia, 3 tuntia vähemmän kuin kakkososa, mutta tarinallisesti loppu tuli sopivasti. Ja kun 9 tuntia ammattipelaajalla vastaa omissa pelitunneissani vähintää tuplaa, on pelattavaa varmasti riittävästi. Pelaaja-lehti 9/10 pistettä, Joystiq 4,5/5 tähteä.

The Elder Scrolls V: Skyrim: Vuoden 2011 odotetuin peli on nettikirjoittelun perusteella Skyrim. Lohikäärmeet ovat palanneet Tamrieliin (Bethesdan Elder Scrolls -maailman manner) ja lohikäärmesielun omaava sankarimme, Dovahkiin, pyydetään pelastamaan ihmiskunta. Eli lohikäärmeet on pysäytettävä, mutta muu onkin sitten avointa. Pelattavaa laajassa, avoimessa ja kauniissa maailmassa ilmeisesti riittää, sillä Joystickin arvostelija suoritti päätehtävän 65 pelitunnin jälkeen, kun oli suorittanut noin puolet eri osapuolten tarjoamista sivutehtävistä. Mielenkiintoiselta myös kuulostaa, että 18 haaraisen taitopuun taidot kehittyvät harjoittelulla, ei ominaisuuspisteillä ja että eri kykyjä omaavat hahmot ovat yhtä pelattavia. Pelaaja-lehti 9/10 pistettä, Joystiq 5/5 tähteä ja vuoden 2011 parhaat 1.

Deus Ex: Human Revolution: Alkuperäinen, klassikko, Deus Ex oli mieleenpainuva pelikokemus ja “Human Revolution” on jälleen lähellä samaa tasoa. Peli sijoittuu kymmeniä vuosia ennen ensimmäistä osaa ja alkaa siitä, kun ihmisten augmentaatioita (parannusosia) kehittävään Sarif Industriesin laboratorioon hyökätään, tiedemiehet tapetaan ja pelin päähenkilö, Adam Jensen, jää nipin napin henkiin. Tästä alkaa vyyhdin selvittäminen avoimessa maailmassa, jossa voi edetä vapaasti. “Human Revolution” on arvosteluiden mukaan tunnelmaltaan erinomainen peli, sisältäen komeaa kuvasuunnittelua, kiinnostavan päähahmon ja mukavan rauhallisen tempon. Lisäksi Mary DeMarlen tekemä käsikirjoitus on korkeatasoista ja se näkyy mm. dialogeissa ja hahmoissa. Peli on myös hyvällä tavalla vanhanaikainen, ei mitään räiskintää ja pelaajaa ajetaan hakemaan muita ratkaisuja kuin vain suoraa toimintaa. Pelaajan tekemät lukuisat valinnat (taidot, tekemiset) myös vaikuttavat pelin kulkuun ja mahdollisiin tehtäviin. Lisäksi kun myös tavaroita ja aseita voi kantaa rajallisesti, ei pelaajan elämä ole läpijuoksua. Pelaaja-lehdellä sivutehtävien kanssa peliin kului noin 20 tuntia. Pelaaja-lehti 9/10 pistettä, Joystiq 4,5/5 tähteä ja vuoden 2011 parhaat 4.

L.A. Noire: Lyhyesti kuvattuna L.A. Noire on 1940-luvun lopun Los Angelesiin sijoittuva juoneen panostava etsiväpeli, jossa on avoin, elävä ja yksityiskohtainen pelimaailma, mielenkiintoisia hahmoja, väkivaltaa ja silmää nerokkaille yksityiskohdille, kuten Rockstarin peleiltä voi odottaa. Lisäksi motion scan -kasvoanimaatiotekniikan avulla peliin on saatu hämmentävän aidon näköisiä ihmisiä sekä näyttelijäsuorituksia, jota myös hyödynnetään epäiltyjä kuulusteltaessa. Käsikirjoitus sekoittaa historiallisia tapahtumia ja oikeita henkilöitä nuoren sotaveteraani Cole Phelpsin tarinaan, joka palaa toisesta maailmansodasta urhoollisuusmitalin saaneena. Hän siirtyy LAPD:n palvelukseen aloittaen rivipoliisina, mutta yleten nopeassa tahdissa. Tarina on jaettu viiteen kokonaisuuteen ja peli tarjoaa hienon, loppua kohti kiihtyvän, matkan jännittävään loppuhuipennukseen. Tie sinne kestää arvosteluiden mukaan noin 22 tuntia, jonka aikana ehtii suorittaa myös puolet yksinkertaisista sivutehtävistä. Pelaaja-lehti 9/10 pistettä, Joystiq 4,5/5 tähteä.

Mahdollisesti

Bastion: Toimintaroolipelimme sankari, “The Kid”, herää, kun suurtuho on jyrännyt maailman ja Caelondia-kaupungin. Hän suuntaa muiden tuhosta selvinneiden kanssa kohti linnaketta, “The Bastion”, joka voi tarjota turvaa, vastauksia ja keinot korjata maailma. Loppu onkin sitten pelaajan selvitettävä. Peli on indie-kehitystiimin kehittämä ja käsinmaalatuissa ympäristöissä liikutaan yläviistosta kuvattuna. Joystiq 4/5 tähteä ja vuoden 2011 parhaat 5.

Forza Motorsport 4: Erinomainen autopeli päivittyi ja vaikka Porschet tippuivat pois, pitänee tämä lisätä pelilistalle. Edellinenkin osa on tosin vielä “läpäisemättä”, mutta uudet autot, hienompi grafiikka, parannettu fysiikkamallinnus ja niin edelleen ovat kai päivittämisen arvoisia. Pelistä toki löytyy edelleen omalaatuinen tekoäly ja vanhojen ratojen kierrätys, eikä siinä edelleenkään ole erilaisia säätiloja. Harmillisesti Xbox 360:n verkkopelaaminen on rahan takana, joten sunnuntaipelaajalle se jää kokematta. GT 5:ssa se toi ihan mukavaa lisää peruspeliin. Pelaaja-lehti 9/10 pistettä, Joystiq 4,5/5 tähteä.

Batman: Arkham City: Batman jatkaa taisteluaan pahiksia vastaan, vaikka itselläni on edelleen myös “Batman: Arkham Asylum” pistämättä nippuun. Arkham Cityn tarina jatkuu pari vuotta edellisen pelin jälkeen, kun mielisairaalan johtaja on noussut Gothamin pormestariksi ja luonut Gothamin vanhasta kaupungista valtavan avovankilan, Arkham Cityn, jossa vangit saavat riehua vapaasti. Kun Bruce Wayne yrittää estää sen toteutumista, Arkham Cityn vartijat nappaavat hänet ja heittävät muurien sisäpuolelle. Sitten vain ollaan lepakkomiehenä öisen kaupungin katolla edessään koko kaupungillinen roistoja kuriin pistettäväksi. Ja tekemistä riittää. Pelaaja-lehden sanoin “Batman: Arkham City on kevyesti yksin tämän laitesukupolven parhaita pelejä. Se on alusta loppuun käsittämättömän hiottu ja yksityiskohtainen kokonaisuus jokaisella osa-alueellaan, oli kyse sitten ulkoasusta, tarinasta tai tunnelmasta.” Pelaaja-lehti 10/10 pistettä, Joystiq 4,5/5 tähteä ja vuoden 2011 parhaat 3.

Trine 2: Suomalaisen Frozenbyten jatko-osa Trinelle tuo jälleen kolme sankariamme, soturin, taikurin ja varkaan yhteen seikkailuun läpi kauniiden maisemien. 2D-seikkailupelissä edetään ratkoen ongelmia, jotka ovat fysiikkaan perustuvia ja kolmen sankarimme erilaisia kykyä hyödyntäviä. Joystiqin arvostelussa moititaan, että pelin arvoitukset ovat epäintuitiivisia ja ilman “aha” tunnetta, taistelut itseään toistavia ja pelaaminen parhainta kolmen pelaajan porukassa. Pelinkesto noin 9 tuntia. Harkitaan. Joystiq 3,5/5 tähteä.

Lisäksi kesän Golf-kautta varten voisi harjoittelumielessä ostaa pleikkarille Movella pelattavaksi “Tiger Woods PGA Tour 12: The Mastersin”. Ja NHL 12 tarjoaa kiekkoa sillä välin, kun talven luistelukenttiä jäädytetään.

Epäilen

The Legend of Zelda: Skyward Sword: Link jaksaa seikkailla ja edessä on jälleen suuri seikkailu, kun jättimäinen tornado imaisee “Zeldan” pilvien alapuolella uinuneeseen pintamaailmaan ja Link saa pyhäksi tehtäväkseen neitokaisen pelastamisen apunaan neuvoa-antavan henkiolennon Fi sisältävä Jumalattaren miekka. Peli on Nintendon tavoille uskollisesti kekseliäs ja otteessaan pitävä toimintaseikkailu ja 1:1 toimiva Wii MotionPlus -palikka tekee miekkamittelöissä kiinnostavia (ja vaikeita) ja sitä hyödynnetään muissakin toiminnoissa. Graafisuus ei ole Wiin erikoisuus, joten siihen vastataan taiteellisemmalla ilmeellä, mutta äänipuoli ei kuulemma ole kummoinen. Suurin epäkohta Zeldassa tällä kertaa kuitenkin on, että se sisältää paljon turhauttavaa juoksemista edestakaisin ja keinotekoista pelin pitkittämistä, vaikka ilman niitäkin peli olisi 25-30 tuntia pitkä. Wii on saanut pölyttyä viime aikoina hyllyssä ja taitaa niin tehdä jatkossakin. Ei uskoisi, mutta tällä kertaa Zelda ei taida innostaa. Pelaaja-lehti 8/10 pistettä, Joystick 4,5/5 tähteä.

Dragon Age 2: Jos ensimmäinen Dragon Age -sarjan peli oli mainio, ei jatko-osa sitä ilmeisesti ole. Arvosteluista on tosin tulkittavissa jakautumista. Käsikirjoitus on pelissä edelleen loistaa, taistelut ovat nyt enemmän toiminnallisia (hyvä ja huono), rasittavia ja kömpelöitä mekaniikkoja on poistettu (lue yksinkertaistettu), karttoja ja kenttiä kierrätetään liikaa, grafiikka ei ole mitään kummallista ja juonen käynnistyminen kestää. Ehkä Skyrim vienee vuoden 2011 fantasiaroolipeli-sarjan paikan. Tiedä oikein mitä tästä ajattelisi. Pelaaja-lehti 9/10 pistettä, Joystiq 4/5 tähteä.

Eli jos blogissa on hiljaista vuoden 2012 aikana, niin tiedätte miksi :)

Lyhyesti kuvattuna Super Meat Boy on nopeatahtista tasoloikkaa varustettuna loistavalla ääniraidalla ja haastavilla kentillä, joiden pituus on kymmeniä sekunteja, jos kaikki osuu kohdilleen. Pelin tavoite on yksinkertaisesti pelastaa kaapattu prinsess… laastarityttö roistomaiselta tohtori Sikiöltä hyppien läpi vaarallisen ympäristön sirkkeleitä ja ansoja väistellen. Hyvän kuvan pelistä saa katsomalla pelin videota Steamista, joka ei tosin kerro miten hauskaa itse pelaaminen on. Parhaiten pelihahmo liikkuu käyttäen esimerkiksi tietokoneeseen liitettyä Xbox 360:n ohjainta, mutta näppäimistölläkin pelaaminen onnistuu.

Super Meat Boyn, eli SMB:n, kiehtovuus löytyy haastavuuden, ovelan kenttäsuunnittelun, nopean pelattavuuden ja itsensä voittamisen yhdistelmästä. Kuten pelaamisen historia on osoittanut, on haastavissa, mutta silti voitettavissa olevissa peleissä jotain, mikä pelaajia kiehtoo. Liian helpot pelit eivät kauaa jaksa innostaa, mutta esitäpä kunnon haaste, niin pelaaja on koukutettu. SMB onkin saanut kehuja kriitikoilta ja useissa arvosteluissa yli 90 pistettä. Lisäksi peli palkittiin IGN:n toimesta vuoden 2010 haastavimmaksi peliksi ja parhaaksi ladattavaksi peliksi GameSpotin ja Game Trailersin toimesta, kuten Wikipedia kertoo. Toki tällaisia pelejä joko rakastaa tai vihaa.

Pelin kentät ovat suhteellisen yksinkertaisia ja kestoltaan lyhyitä, joka on positiivista, sillä pienistäkin virheistä rangaistaan heti kuolemalla. Pelaaminen vaatii tarkkaa kontrollia ja murto-osasekunnin ajoitusta. Pelissä on vakiona 350 kenttää, joiden vaikeusaste nousee sopivalla tahdilla ja neljännessä maailmassa, eli noin 240 kentän jälkeen, ollaankin jo helvetissä. Lisäksi julkaisun jälkeen peli on saanut XBLAssa uuden “Teh Internets”-maailman, jossa on pelaajien äänestämiä lisäkenttiä. Kyseinen laajennus ja satoja uusia kenttiä on tulossa myös tietokoneelle, kunhan pelin kenttäeditori saadaan valmiiksi, joten pelattava ei heti lopu. Ja kuten peleissä nykyään on tapana, on tavoiteltavana 41 erilaista saavutusta, joista osa on lähes mahdottomia.

kuvat pelin sivulta Steamista

Pelattavana hahmona on alkuun vain nopealiikkeinen lihapoika, joka toimii kaikissa kentissä, mutta pelin edetessä salakentistä ja kerättävien laastareiden avulla saa avattua lisähahmoja, jotka ovat muista indie- ja isommistakin peleistä tuttuja. Periaatteessa ainakin useimmat saavutukset onnistuvat lihapojallakin, mutta koska avattavat hahmot ovat varustettu erilaisin kyvyin kuten Commander Video, joka osaa hetkellisesti liitää, helpottavat ne osittain tavoitteiden saavuttamista. Lisäksi XBLA:n ja tietokoneversion välillä avattavien hahmojen valikoima on erilainen ja esimerkiksi tietokoneella on Half-Lifen seiniin tarrautuva Headcrab.

Oma laastaritytön pelastukseni on vielä hieman vaiheessa, sillä en ole ehtinyt tahkota neljännettä maailmaa pidemmälle, mutta siihen mennessä onkin lähes kaikki kentät hakattu A+ -tavoiteaikaan, kerätty melkein 30 laastaria ja 5/41 saavutusta ansaittu. Erittäin viihteellistä, mutta silti ajoittain niin raivostuttavaa. Kuitenkin parhaimmat 7 euroa pitkään aikaan, mitä olen peliin sijoittanut, kun sen Joulun aikoihin Steamin alennusmyynnistä puoleen hintaan nappasin. Toki lisäksi piti ostaa HTPC ja asentaa siihen Windows 7, jotta peliä pääsisi paremmin pelaamaan, vaikka olisi se kyllä myös Vmware Fusionissa pyörinyt.

Tietenkään ohjainten liittäminen tietokoneeseen ei ollut aivan yksinkertaista, sillä esimerkiksi Microsoft käyttää ohjainten ja konsolin välissä omaa poropietari-teknologiaa, joka ei ole Bluetooth-yhteensopivaa kuten PS3:ssa. Selkeästi vain keino myydä lisälaitteita kuten “Xbox 360 Wireless Gaming Receiver for Windows” -vastaanotinta, jonka avulla langaton ohjain saadaan liitettyä tietokoneeseen. Ilmeisesti tuota lisälaitetta ei enää oikein virallisesti valmisteta, mutta se olisi Amazonissa löytynyt 33 dollarin hintaan. Mutta miksi tilata kalliilla, kun sen voi tilata DealExtremestä kolmasosahinnalla. Aikaisemmin tarjolla oli myös eri värisiä ja läpinäkyvä versio.

Valkoinen “Xbox 360 Wireless Controller Gaming Receiver for PC”-lisäosa saapuikin viimein postitse ja pienen asennusihmettelyn jälkeen tuntuu toimivan kuten pitäisikin. Ajurit löytyvät joko mukana tulevalta CD:ltä ja Windows 7:lle Microsoftin sivuilta.Ainut ongelma oli, että Win 7 pitää erikseen opastaa käyttämään juuri tiettyä ajuria Device Managerissa näkyvälle Unidentified Device -laitteelle. Laitteen “Properties”-valikosta valitaan “Drive”-välilehti ja “Update Driver”, josta kliksutellaan “Browse my computer for driver software” > “Let me pick from a list of device drivers on my computer” > “Windows Common Controller for Window Class” > “Xbox 360 Wireless Receiver for Windows Version”. Sitten vain klikataan varoituksesta “Yes” ja ohjain on asennettu.

kuvat DealExtremestä

Langaton adapteri Xbox 360 -ohjaimille toimii hyvin ja nyt voi hyödyntää laatikossa olevia ohjaimia, eikä tartte ostaa erikseen PC:lle tehtyä langallista Xbox 360 -ohjainta. Ainakin Super Meat Boy pelittää kivasti kunnollisen ohjaimen kanssa, vaikka nyt pitää opetella taas pelaamaan uudestaan. SMB:n hallinta on nyt paljon tarkempaa verrattuna näppiksellä hakkaamiseen ja sormetkaan eivät tule niin kipeäksi. Vaikka adaptarin saapuminen Kiinasta kestikin 23 päivää tilauksesta, eikä pieneen pakettiin tullut seurantakoodia, sujui tilaus muuten hyvin. Maksun tein Paypalin kautta, kun Visalla maksussa oli ostohetkellä jotain ongelmia.

Xbox 360 -ohjain on liitettävissä myös OS X:ään OsxDriver-ajurin avulla, mutta ainakaan Snow Leopardissa (10.6.6) ei ajuri suostunut asentumaan. Pitänee lähettää Consoleen tulleet virheet ajurin kehittäjälle tutkittavaksi.

Jos ei halua odottaa ja hankkia taas uutta lisälaitetta pöydän alle piilotettavaksi, niin MotionInJoyn ajureiden avulla pitäisi saada PS 3:n ohjain liitettyä Windowsiin suoraan Bluetoothin kautta ja matkimaan Xbox 360:n ohjainta. Asennusohjeet näyttivät sen vain verran typerryttäviltä, että jätin testaamatta.

Joystiqin listoilta löytyy lukuisia, ainakin arvostelussa, hyvältä vaikuttavia pelejä, joista tässä oma karsittu listani paremmuus- eli pelijonojärjestyksessä. Suunnitelmissa olisi ainakin kuuden ensimmäisen (läpi)pelaaminen. Listalta puuttuvat pelkät FPS-räiskinnät, sillä ne ovat loppupeleissä aika tylsiä. Linkit vievät Joystiqin pelin arvosteluun, josta saa paremman kuvan mistä pelistä on kyse.

Super Meat Boy: Xbox 360 ja PC (Steam)
Yksinkertaisuudellaan, ja oikeastaan juuri siitä johtuen, Super Meat Boy on pitkästä aikaa peli, joka aiheuttaa intohimoa ja vaikeutensa ansiosta saavuttamisen iloa. Juoni on tuttu Mario-peleistä, sillä Super Liha -poika matkaa pelastamaan Laastari-tyttöä pahalta Tohtori Sikiöltä. Lyhyissä, tarkkaa ajoitusta ja kontrollia vaativissa kentissä hypitään esteiden kuten sahanterien ja vaarallisen ympäristön läpi, jotka pitävät huolen, että kuolema on lähellä ja usein. Erittäin yksinkertaista ja viihteellistä. Näppäimistöllä pelattaessa välillä turhauttavaa ja sormille (sekä näppäimistölle) kipeää. Kenttien tahkoamista, laastareiden, piilokenttien ja tavoiteajan tavoittelua säestää loistava, Megaman-henkinen, äänimaailma. Yksi vuoden parhaimmista peleistä, mitä olen pelannut. Kun vielä postissa tulisi langaton adapteri Xbox 360:n ohjaimelle PC:hen.

Red Dead Redemption: Xbox 360 ja PS3
Lyhyesti kuvattuna Red Dead Redemption on GTA IV villissä lännessä sekä hyvässä että pahassa. Rockstarin San Diegon toimiston avoimen maailman peli on pitkään odotettu ja kehuttu. Pelaaja hyppää entisen rikollisen bootseihin, joka yrittää luoda uutta elämää, mutta joutuu vedetyksi takaisin murhien ja kostojen piiriin. Ilmeisesti luvassa on hyviä pelihetkiä, kunhan saan pelin vain käsiini.

Mass Effect 2: Xbox 360 ja PS3
BioWare jatkaa loistavaa Mass Effect -peliään ja tekee sen paremmin kuin aikaisemmin. Tarjolla siis lisää scifi-räiskintää ja toimintaa, jota on ryyditetty RPG:n parhailla puolilla. Jatko-osassa pelimekaniikkaa on hiottu muun muassa vähentämällä tavaran keräämistä, nopeuttamalla palautumista, poistamalla haarniskaluokat ja Omni-gel ja ammukset ovat universaaleja. Eli oikeastaan vähennetty kaikki se, joka tekee roolipelistä mikromanagerointia ja inventaariossa pyörimistä, ja keskitytty varsinaiseen pelaamiseen. Peli on nyt tahdiltaan nopeampi ja sisältää enemmän toimintaa (lue räiskintää), mutta säilyttää ensimmäisen osan roolipelielementit keskusteluineen ja päätöksineen. Ennen kuin tämän itse pääsee toteamaan, pitänee jaksaa pelata ensimmäinen osa Xbox 360:llä läpi ennen kuin Mass Effect 2 julkaistaan alkukeväästä PS3:lle.

Heavy Rain: PS3
Heavy Rain on enemmän interaktiivista fiktiota kuin perinteistä peliä, mutta tekee sen viihdyttävästi. Pelissä “seurataan” neljän erilaisen henkilön tapahtumia Origami-tappaja -tapauksen ympärillä. Hengeltään peli on film noir mysteeriä, eikä pelissä ole tehtäviä, vaan päätökset ja onnistumiset/epäonnistumiset vaikuttavat seuraaviin tapahtumiin. Lyhyesti kuvattuna tapahtumat soljuvat eteenpäin kuin elokuvassa, jossa pelaaja on päähenkilönä. Peli hyödyntää monipuolisesti PS3:n ohjaimen liiketunnistinta ja pelistä on erikseen Move-ohjaimia tukeva versio. Mainio peli, joka tosin on vielä itseltäni pahasti vaiheessa.

Super Mario Galaxy 2: Wii
Arvosteluiden mukaan paras Mario-peli ikinä. Se kertoo pelistä jo kaiken tarvittavan. Oma pelikokemus odottaa vielä ykkösosan läpäisemistä.

Donkey Kong Country Returns: Wii
Donkey Kong Country Returns on perinteinen sivullepäin vierivä tasohyppely, kuten sarjan aikaisempi osa SNESillä ja tarjoaa samaa hauskuutta ja vaikeutta. Siitä joko rakastaa tai vihaa. Arvosteluissa on kehuttu pelin kenttäsuunnittelua ja vaikeutta. Luultavasti tämä löytää tiensä pelilistalleni alelaarin kautta.

Muita pelaamisen ja mainitsemisen arvoisia pelejä Joystiqin mukaan ovat:

Alan Wake: Xbox 360
Suomalaisen Remedyn kauan odotettu Alan Wake lunastaa lupauksensa ja tarjoaa mysteerin, jossa leikitellään valojen ja pimeyden kanssa. Peli yhdistää selviytymistä seikkailuun ja toimintaan.

Enslaved: Odyssey to the West: Xbox 360 ja PS3
Enslavedin tarina perustuu 400 vuotta vanhaan “Journey to the West”-novelliin ja sijoittuu 150 vuotta tulevaisuuteen, jossa maailma on tuhottu sodalla ja ekologisella onnettomuudella ja vain kourallinen selviytyjiä on jäljellä. Juonena on nuoren naisen pako jäljellä olevaa väestöä kaappaavalta orjalaivalta ja matka takaisin kohti kohtia ohjastaen Apinaa.

Limbo: Xbox 360 XBLA
Mustavalkoinen Limbo on ongelmanratkaisua sisällään pitävä tasopeli, joka sisältää yksinkertaista toimintaa: etenemistä, hyppimistä ja kytkimien tai esineiden liikuttelua petollisen ympäristön ja pulmien voittamiseksi.

Darksiders: Xbox 360
Darksidersia voi kuvata Legend of Zeldan ja God of War -pelien yhdistelmäksi, jossa pelaaja on Sota, neljästä hevosmiehestä vihaisin, joka on huijattu aloittamaan tuomionpäivä. Maapallon kaikki ihmiset ovat kuolleet ja pelaajalla on yksi mahdollisuus matkata takaisin aikaan ennen tuhoa ja kostaa syylliselle.

God of War III: PS3
Kratos jatkaa taisteluaan Olympuksen jumalia vastaan mättäen mytologisia otuksia pataan urakalla.

Civilization V: PC ja Mac
Valtaa maailma. Jälleen kerran. Jos ylimääräinen vapaa-aika on ongelma, niin tämän pelin hankinnan jälkeen sitä ei ole.

Vuonna 2010 julkaistiin lukuisia hyviä pelejä, eikä kaikkia ehdi ikinä pelaamaan. Edes osaa niistä, kun entisetkin mainiot pelit ovat vielä kesken ja vuodelta 2011 on myös luvassa odottaa pelaamisen arvoisia pelejä. Mutta toisaalta on vain hyvä asia, että erinomaisissa peleissä on runsauden pulaa, joten pelattava ei lopu kesken.

1. Älä kysy minulta missä pelitalletukseni on, kun minulla on vain yksi tallennusväline liitettynä konsoliin. On aika yksiselitteistä missä se voisi olla.
2. Laske minut hitaasti takaisin peliin, sen jälkeen kun olen laittanut pelin tauolle ja haluan jatkaa. Muutama sekunti olisi tarpeen, jotta sormet löytävät oikeille näppäimille takaisin. Etenkin musiikki- ja ajopeleissä tauolta palaamisen jälkeen peli menee puihin.
3. Salli minun ohittaa välikohtaukset, etenkin jos samoja kohtauksia pitää katsella usealla eri pelikerralla kokonaan uudestaan.
4. Anna selkeä visuaalinen etenemispalkki ladatessa, sillä haluaisin tietää ehdinkö latausajalla hakea lisää juotavaa keittiöstä vai en. Pelkkä pyörivä ympyrä ei ole riittävä.
5. Kokoa vaikeustasosaavutukset yhteen nippuun. Jos pelaan peliä vaikealla-tasolla, en varmaankaan tule sitä pelaamaan uudestaan helpolla tai keskivaikealla.

Lisäksi myös konsolien valmistajilla eli Microsoftilla ja Sonylla on hieman kehitettävää käyttäjäystävällisyyden osalta. Molemmat toki haluavat, että pelaaja ostaa juuri heidän laitteensa, mutta pelaajan lukiuttaminen yhteen alustaan on hyödytöntä. Harva ostaa kuitenkaan molempia laitteita.

1. Mahdollista verkkopelaaminen eri konsolimerkkien kesken. Useat pelit ovat saatavissa molemmille konsoleille, joten miksi ei voisi myös mahdollistaa verkkopelaamisen eri konsolien omistavien pelaajien kesken.
2. Salli verkkopelaaminen ilman erillistä maksua. Pelistä ja nettiliittymästä on jo maksettu, joten miksi pitäisi vielä maksaa erikseen pelaamisesta.
3. Käytä yhtenäistä standardia peliohjainten liittämiseksi ja käyttämiseksi konsolissa. Jos pelaaja on jo ostanut esimerkiksi Rock Bandin ohjaimineen Xbox 360:lle, ei hän varmaankaan osta sitä myös PlayStation 3:lle vain sen takia, että pääsisi pelaamaan kaverin kanssa verkossa.
4. Älä hinnoittele konsolisi lisälaitteita aivan järjettömin hinnoin, sillä kohtuullisella hinnalla myös myynti kasvaisi.

Konsolipelaamisessa on varmasti monia muitakin asioita jotka ärsyttävät ja kaipaavat parannusta, mutta olisihan se elämä aivan turhan helppoa, jos kaikki vain toimisi.

Rock Band on maineeltaan hieman enemmän fiilispeli kuin Guitar Hero, joka vastaavasti painottuu enemmän suorittamiseen, joka kyllä myös näkyy. Rock Bandilla soittaminen on enemmän viihteellistä, vaikka suorittaminen siinäkin on tähtien ja pisteiden muodossa osana peliä. Kokonaisuutena molemmat soittopelit ovat aika lailla samalla viivalla ja kappaleita on enemmän tai vähemmän hyviä. Rock Bandissa on tosin parempi soittolista, kunhan kappaleet saa ensin soitettua auki. Soitinosastolla pelintekijät ovat kerrankin olleet pelaajien puolella, sillä sekä Rock Bandin että Guitar Hero World Tourin soittimet toimivat molemmissa peleissä, vaikka jotain eroja toiminnassa toki on.

Kitaran osalta Rock Bandin peliväline on selkeästi epätarkempi, koska strummista puuttuu naksahdus, ei lyönnin osumisesta saa samanlaista palautetta kuin Guitar Herossa. Toisaalta kitara on tällöin myös äänettömämpi ja enemmän “kitaramaisempi”, jolloin voi keskittyä enemmän soittamiseen. Myös fretsit eli soitinnappulat ovat Rock Bandin kitarassa mielestäni heikommat, koska ne ovat koko kitaran kaulan levyiset ja turhan lähellä toisiaan. Etenkin sinisen ja oranssin napin kanssa on välillä ongelmia tuplapainalluksena. Kooltaan soittimet ovat yhtä suuria. Rock Bandin kitara on lisäksi varustettu piuhalla ja soitinpaketin mukana tuleekin virrallinen USB-jakaja soitinten liittämiseksi konsoliin. Onneksi pelisarjojen kitarat ovat yhteensopivat, sillä langattomalla Guitar Heron kitaralla kappaleiden soittaminen sujuu helpommin, vaikkakin rämpytyksen säestämänä.

Rummuista en ole Guitar Heron vastineita testannut, mutta ne muistuttavat enemmän oikeita rumpuja pelteineen, kun taas Rock Band luottaa neljään lautaseen. Hinnassa on toki hieman eroa, sillä Guitar Heron soitinpaketti maksaa yli kaksi kertaa enemmän. Rock Bandin rummut ajavat hyvin asiansa, vaikka soittaminen onkin aikamoista hakkaamista ja ääntä lähtee. Pitäisi ilmeisesti hieman hiljentää niitä laittamalla esimerkiksi vaahtomuovia rumpukapuloiden päähän. Netissä on myös ollut juttua, että rummut ja etenkin bassopedaali hajoaisivat herkästi, mutta tämä on ilmeisesti ensimmäisten erien ongelmia. Tiedä sitten, mutta ainakin kitara helisee jo uutena.

Laulu-osiota ei ole vielä tullut testattua, mutta kuulemma se on myös ihan hauskaa. Sujuisi varmasti paremmin muutaman pitkän huurteisen jälkeen.

Eivät erilaiset musiikkipelit pelaajista muusikkoja tee, mutta viihteellistä toimintaa se kuitenkin on, kuten asia on oivallisesti xkcd-stripissä kiteytetty. Ostoslistalle lähteekin Rock Band 2.

Olisin halunnut ostaa Rock Band -pelin, mutta tarjonnan puutteessa piti tyytyä Guitar Hero IV: World Touriin. Rock Band olisi ollut juttujen mukaan hieman rennompaa soittamista, eikä niin suorittamispainotteista. Molemmat pelit ovat kuitenkin periaatteiltaan samanlaisia kitaranrämpytyspelejä, joissa on mahdollisuus soittaa myös bassoa ja lisäsoittimilla myös rumpuja ja laulaa. Itselleni riitti alkuun pelkkä kitaraosuus, vaikka rummut voisivatkin olla ihan kiintoisat.

Alkuun kitaran nappien painaminen ja ruudulla valuvien ympyröiden tahdistaminen tuntui hieman hankalalta, mutta pienen harjoittelun jälkeen oikea ajoitus alkoi löytymään. Jo muutaman biisin jälkeen sormet alkoivat löytää oikeat napit itsestään ja hieman vaikeammatkin yhdistelmät taipuivat. Keskivaikealla tasolla neljän napin kanssa perusvire löytyi helposti yli 90% osumatarkkuuteen, mutta vaikealla vaikeusasteella eli viiden napin kanssa soittaminen meni jo aikamoiseksi taituroinniksi. Opettaa arvostamaan oikeita soittajia ja unohtamaan sen kitaransoiton opettelun ajattelun.

Pelinä Guitar Hero IV: World Tour on kohtalaisen toimiva ja soittaminen on ihan mukavaa, vaikka parempia biisejä voisikin olla enemmän. Biisejä voi toki ostaa lisää verkosta, mutta hinnat ovat kohtalaiset järeitä. Kaupasta tarttuikin mukaan Guitar Hero III: Legends of Rock, joka oli jo ajautunut sopivasti alennuslaariin.

World Touriin verrattuna Legends of Rock on perusominaisuuksiltaan kuin uudempi versionsa. Onneksi sentään kitarataistelut on osattu muuttaa hieman inhimillisemmiksi World Tourissa, sillä Legends of Rockissa kitarataistelut ovat todella syvältä. Soittolistaltaan Legends of Rock on ehkä “laadultaan” hieman tasaisempi, mutta molemmista löytyy valikoima hienoja biisejä. World Tourissa voi listalta tilulilutella muun muassa Bullet for My Valentinen Scream Aim Fire, Dream Theaterin Pull Me Under, Lacuna Coilin Our Truth, Nirvanan About a Girl ja Smashing Pumpkinsin Today. Legends of Rock tarjoaa vastaavasti Black Sabbathin Paranoid, The Rolling Stonesin Paint It Black ja Guns N’ Rosesin Welcome to the Jungle.

Musiikkipelit ovat edelleen kovassa nosteessa ja uudet versiot seuraavat toisiaan. Eli eiköhän sitä taas lisää soitettavaa voi puolen vuoden sisään noutaa alennuslaareista, joissa pelien hinnatkin ovat oikealla tasolla. Voisi lisäksi harkita myös jonkin tanssipelin hankkimista, ainakin alakerran naapurit arvostaisivat.

UShare asentuu nätisti Macportsista käyttämällä komentoa sudo port install ushare, jonka jälkeen halutun kansion sisältämän median voi jakaa käynnistämällä UPnP-mediapalvelimen seuraavasti:

Hibernal:~ $ ushare -n <palvelunimi> -i en1
-p <porttinumero> -c <mediahakemisto> -w -t -x

, jossa
-i en1 = käytettävä verkkoliitäntä (ifconfig)
-c = jaettava hakemisto
-w = ei web-kontrollia
-t = ei telnettiä
-x = Xbox 360 optio

Mediapalvelin sammutetaan Linuxmaisesti näppäinyhdistelmällä Ctrl-c tai poimimalla ps:llä komennon pid:n ja killaamalla se. USharelle annettavista parametreistä voi lukea lisää man-sivuilta tai ushare --help -komennolla. Xbox 360:n lisäksi uShare osaa keskustella PlayStation 3:n kanssa.

Jos mediapalvelimen käytön haluaa näppärämpää ja enemmän Mac-henkistä, on tarjolla hieman helpompiakin vaihtoehtoja. Esimerkiksi 20 dollarin hintainen Connect360 vaikutti nopeasti testattuna ihan näppärältä. Connect360 asentuu System Preferences -paneeliin ja tarjoaa selkeät konfigurointimahdollisuudet esimerkiksi pääsylistojen eli sisältöön pääsevien koneiden hallinnan osalta.

Muita ehdokkaita maksullisten ohjelmien puolesta ovat Twonky media (noin 30 dollaria) ja Rivet (noin 20 dollaria). Ilmaisten sovellusten osalta PS3 Media Serverissä on epävirallinen tuki Xbox 360:lle ja Tversityn Linux- ja OS X -versioista on ollut puhetta jo kauan.

Xbox 360:n uusi kojelauta onkin saanut jo hyvin palstatilaa Internetin uutissivustoilla muun muassa Engadgetissa, Gizmodossa ja Joystiqissa, joka esittelee uutta kojelautaa useilla videoilla. Uusi kojelauta on saanut positiivisen vastaanoton, mikä ei ole ihme, sillä se helpottaa huomattavasti Xbox 360:n ja Liven sisällön käsittelyä ja tuo mukanaan muutamia uusia ominaisuuksia. Lisäksi uusi kojelauta on ulkoasultaan paljon nykyaikaisempi ja miellyttävämpi kuin aikaisempi.

Vanha Blade-kojelauta:

kuvat: activexbox.com

Uusi “Nex Xbox Experience”-kojelauta:

kuvat: engadget.com

Uusista ominaisuuksista mielestäni tärkein on mahdollisuus “asentaa” peli konsolin kiintolevylle, jolta pelatessa latausajat nopeutuvat Microsoftin mukaan 30-50 prosenttia ja DVD-asema pysyy hiljaisena. Uutena tulevat lisäksi hieman Wii Mii-tyyliset avatar-ukot, joiden ulkoasua voi muokata haluamakseen ja lähinnä Amerikan markkinoille suunnattu Netflix-videopalvelu.

Testasin pelien asentamista kiintolevylle Fallout 3:lla, jonka asentaminen kesti noin kymmenkunta minuuttia. Tämän jälkeen kiintolevyltä pelatessa, ei DVD-asema hurahdellut ollenkaan ja latausajatkin olivat, luonnollisestikin, nopeutuneet hieman. Tietenkin, vaikka ajoittaisesta suihkumoottorin pyörittämisestä päästiinkin eroon, kuuluu konsolin hurina siltikin kohtalaisen äänekkäästi. MTV:n Multiplayerblog on vertaillut muutamien pelien käynnistymisaikoja DVD:n ja kiintolevyn välillä ja kiintolevy on 9-15 sekuntia vikkelämpi. Vertailussa olleet pelit veivät noin 6,6GB levytilaa.

Hieman harmillisesti Xbox 360:ssäni on vain 20GB:n kiintolevy, joten muutaman demon ja Fallout 3:n asentamisen jälkeen, sinne ei juuri muuta enää mahdukaan. Uudet Xbox 360 Pro:t ovatkin varustettu 60GB levyillä, joihin mahtuu useampikin peli.

Vaikka kojelauta uudistuikin pirteästi, jään edelleen kaipaamaan mahdollisuutta selata video- ja pelikauppapaikkojen ilmaista tarjontaa ja rajata kaiken maksullisen sisällön pois näkyvistä. Tältä osin Xbox Liven sisällön selaaminen on edelleen yhtä hankalaa kuin aikaisemminkin. Lisäksi, vaikka peli on mahdollista asentaa ja pelata kiintolevyltä, vaaditaan sen pelaamiseksi pelilevyn pitämistä konsolin DVD-asemassa. Tämä on toisaalta ihan ymmärrettävää.

Yhteenvetona todettakoon, että Microsoft on kerrankin ymmärtänyt käyttäjien ja markkinan toiveet ja oikeasti toteuttanut positiivisen uudistuksen. Samaahan on ollut jo hieman nähtävissä Windows 7:n tihkuneiden tietojen osalta. Toki Xbox 360:ssä riittää vieläkin kehitettävää verrattuna Sonyn PlayStation 3:een, kuten nettipelaamisen vapauttaminen maksullisesta Gold-jäsenyydestä, kolmannen osapuolten peliohjaimien kuten Logitechin G25 tukeminen ja kiintolevyn vaihdon haluamakseen mahdollistaminen.

Microsoftin Wireless Racing Wheel on samaa sarjaa, kuin Microsoftin vakio Xbox 360 padikin: hillityn valkoinen harmaalla lisävärillä ja päälisin puolin “laadukkaan” oloinen. Ei ohjain tietenkään aivan Logitechin G25 -rattiohjaimen veroinen ole, joka toimii PC:llä ja PS 3:lla ja on yli kaksi kertaa kalliimpi, mutta pelituntuma ratilla pelattaessa kohenee huomattavasti. Vaikka ohjain onkin teoriassa langaton, ei se sitä käytännössä ole, sillä ratin ja poljinten välille pitää viritellä yksi johto, sekä toinen johto ratin force feedback -tehosteille, jotka tarvitsevat verkkovirtaa. Tämä on ymmärrettävää, sillä paristoilla ei kauaa rattia väännettäisi. En toisaalta tosin ymmärrä, miksi tarvitaan lisäksi paristot Xbox 360:n ja ohjaimen väliseen kommunikointiin, kun verkkovirtaa tarvitaan kuitenkin. Tietenkin ratilla voi pelata ilman force feedback -tehosteitakin, jolloin siis paristoja tarvitaan, mutta ilman tehosteita ratilla ajelu on laiskaa.

Autopeleissä riittää valittavaa ja muun muassa Forza Motorsport 2 on juuri oiva peli rattiohjaimella vääntämiseen ja ajotuntuma tärinän ja väännön tuoman lisäefektin kanssa on selkeästi mukavampi. Myös alelaareista löytämäni Colin McRae: Dirt ja Project Gotham Racing 3 toimivat ratin kanssa sulavasti, vaikkakin ovat pelattavia myös padilla. Etenkin PGR 3 on sen luokan rämistely, että se menee melkein paremmin tatilla kuin ratilla. Lisäksi tietenkin olisi Race Driver: Grid, mutta demon ja lehtien arvostelujen perusteella peli joutaa alelaareista löydettäväksi. Aikaisemmin niin hyviä autopelejä tehnyt Codemasters on muuntanut Race Driver -sarjastaan samanlaisen sekalaisen autoilun kuin Dirt. Myöskään PGR 4:n ei vakuuttanut.

Selkein ero konsolilla ja tietokoneella pelaamisessa on, että rattipelejä ajatellen PC:llä pelaaminen on helpompaa kuin konsolilla. Yleensä tietokoneella pelattaessa alla on tuoli, jonka edessä vastaavasti on pöytä, johon ratin voi kiinnittää, mutta konsoleilla pelaillaan normaalisti sohvalta, eikä ainakaan oma sohvapöytäni sovellu ratin kiinnittämiseen. Tietenkin pad-ohjaimella sohvalta pelaaminen onnistuu helposti, mutta autopelejä rattiohjaimella väännettäessä ratin sijoittelussa on siis pieniä ongelmia, vaikka Microsoft onkin muotoillut rattiohjaimensa pohjasta hieman koveraksi ja suunnitellut sitä pidettäväksi reisien päällä sylissä. Valitettavasti ratin täristäessä ja vääntyillessä, ratkaisu ei ole niin hyvä kuin toivoisi.

Markkinoilla onkin saatavilla erilaisia pelituoleja, joilla pelikokemusta voi parantaa. Yksinkertaisimmat pelituolit kuten Askon Race-tuoli tarjoaa istumapaikan lisäksi äänentoistoa ja liitäntöjä, mutta hieman kalliimmissa pelituoleissa kuten noin 350 euron Playseatissa onnistuu jo ratin ja poljinten kiinnitys ja vaikka mitä. Tietenkin erillinen pelituolikaan ei ole aivan optimiratkaisu, sillä yleensä olohuoneessa ei ole kiinteää pelipaikkaa ja tuolin siirtelyssä on oma vaivansa, jonka myös Tekniikan ihmelapsi tuolia testatessaan toteaa. Lisäksi säilytystilaa, johon tuolin voi siirtää pelien jälkeen, ei koskaan ole liikaa.

Hieman rattiin totuttelun jälkeen sohvalta ajelukin onnistui jo ihan hyvin, mutta pitänee ehkä katsella, jos eteen osuisi sellainen edullinen ajotuoli, joita jo viime syksynä huonekaluliikkeiden alessa katselin. Tai sitten pitänee hankkia parempi sohva.