Pitkästä aikaa paremman lukemisen puuttuessa tartuin dekkareihin ja kirjastosta löytyi Dan Brownin ”Enkelit ja demonit”, joka on ollut tarkoituksena lukea ennen kuin kyseisen elokuvan voisi joskus katsoa. Jo Brownin ”Da Vinci koodi” -teoksesta tehty samanniminen elokuva osoitti, että teos on aina parempi kuin elokuva, jossa tarinaa kiirehditään, lyhennetään ja karsitaan siten, että kirjan tunnelmasta ei jää juuri mitään jäljelle. Ja kun elokuvan on jo katsonut, ei kirjassa ole enää oikein mitään jännitettä.
Roomaan, tarkemmin Vatikaaniin sijoittuva, ja Illuminateihin keskittyvä ”Enkelit ja demonit” on tyypillistä Dan Brownia, kun vertailukohtana kirjoittajalta on vain ”Da Vinci koodi”. Tarina pohjaa salaliittoteorioihin ja käyttää tukenaan taide- ja historiallista faktoja, joita yhdistellään näppärästi fiktioon ja joiden avulla esitellään lukijalle uskottavalta kuulostava tarina. Myös juonen kulku on tuttua, sillä alussa on kryptinen murha, jota uskonnollisen symbologian professori Roberg Langdon saapuu selvittämään murhatun tyttären kanssa ja joutuu juonen edessä ratkaisemaan arvoituksia murhaajan jäljille pääsemiseksi. Lopulta arvoitukset ratkeavat ja Langdon saa naisen.
Teos ei tarjoa kovin omaperäistä kerrontaa, mutta viihteellistä ja mukaansa tempaavaa. Historiallisten faktojen ja fiktion yhdistely mysteeriin toimii ja tarinalle saadaan hyvin syvyyttä ja mielenkiintoa. Pituutta teoksella on noin 500 sivua pokkarimuodossa, jotka sain luettua parissa viikossa. Yöunet jäivätkin kirjan lukemisen aikana hieman vajaiksi, kun piti lukea ”vielä yksi” kappale.
En tiedä oliko Brownille maksettu tästä, mutta teoksessa pisti silmään pienoinen väkinäinen kaupallisuus, kun Langdon joi Nesquick-kaakaota, kurvaili Saab 900S:llä ja sveitsiläiskaarti kiisi pitkin Vatikaania tietenkin punaisilla Alfa Romeo 147 T Sparkeilla. Vauhdikkaasti. Renkaat ulvoen. Hyvää tuotesijoittelua ei siinä mitään.
Dan Brownin teokset, ainakin kahden otoksen perusteella, ovat viihdyttäviä, joten lukulistalle pitänee lisätä ”Murtamaton linnake” ja mitä niitä muita olikaan. Ainakaan ne eivät ole samanlaista pakkopullaa kuin eräät William Gibsonin kuuluisat ja kehutut teokset.