Avainsana: kirjat

LibraryThing listaa kirjahyllysi sisällön

Työn ja liikuntaharrastusten vastapainona tulee luettua jonkin verran kirjoja ja järjestelmällisenä ihmisenä tykkään pitää kirjaa erilaisista asioista, kuten luetuista ja lukulistalla olevista kirjoista. Aikaisemmin käytin tähän WordPressin Now Reading -lisäosaa, mutta sen toiminta jätti hieman toivomisen varaa etenkin kun siitä hajosi kirjojen tietojen hakeminen Amazonista. Eli oli aika etsiä vastaavia toiminnallisuuksia, jotka voisi myös liittää tavalla tai toisella blogiin. Löysin uudestaan LibraryThingin.

LibraryThing on kirjoihin keskittynyt web-palvelu, jossa yhdistyy kirjahyllyn teosten tiedot, kirjaston hakukone ja lukemisen seuranta. Perustoiminnot löytyvät kirjojen lukemiseen liittyvistä asioista ja osittain sosiaalisista aspekteista kuten lukijoiden kirja-arvosteluista ja keskusteluista. Kirjojen listauksen ja lukuaikojen lisäksi teoksia voi luokitella kategorioihin kuten ”luettavana”, ”lukulistalla” ja ”luetut” ja määritellä niitä tagien avulla. Kirjojen tietojen syöttö onnistuu esimerkiksi ISBN-numeron perusteella ja ne haetaan muun muassa Amazonista tai jopa Helsingin alueen kirjastoista. Kätevää. LibraryThingin ilmaiseen käyttäjätiliin saa talletettua 200 kirjan tiedot ja rajaton määrä irtoaa pienimmillään dollarilla vuodessa ja eliniäksi 19 dollarilla.

Olin jo aikoinaan miettinyt kirjojen listaamista LibraryThingissä, mutta koska palvelun ulkoasu ei ollut niitä hehkeimpiä ja tarpeet eivät siihen pakottaneet, jäi palvelun käyttöönotto tekemättä. Ei LibraryThing edelleenkään ole ulkoasultaan mihinkään muuttunut. Palvelu on toteutettu perinteiseen insinöörimäiseen tyyliin ”tekee kaikkea mahdollista, vaikka käyttäjä ei haluisi” ja käytettävyyteen ei ole panostettu ollenkaan. Vanhanaikainen ja vaikeaselkoinen ulkoasu häiritsee edelleen palvelun mielekästä käyttöä, mutta alkutotuttelun jälkeen ei kuitenkaan liikaa. Ulkoasua voi jonkin verran muokata haluamakseen, mutta itselle tarpeettomia elementtejä ei saa kokonaan piiloon. Toiminnoiltaan LibraryThing on kattava ja erilaisia asetuksia ja toimintoja on runsaasti, eikä kaikkien tarkoituksesta ole aivan selvyyttä. Oikeastaan LibraryThing on aika sekava kokonaisuus, mutta ilmeisesti toimiva sellainen, sillä aktiivisia käyttäjiä sillä on enemmän kuin muilla vastaavilla palveluilla.

Muutamia ruudunkaappauksia LibraryThingin oleellisista osista:

Oma kirjahyllyni palvelussa on vielä aika vajavainen, mutta pitänee jossain vaiheessa luoda peräkkäistiedosto lukemistani kirjoista ja syöttää hyllyyn. Oman kirjahyllynsä tiedot saa tuotua csv- ja xls-muotoihin, joten tiedot eivät järjestelmään häviä, ja kirjahyllyyn saa vietyä kirjoja erilaisissa muodoissa. Tällä hetkellä palvelu tuntuu toimivan omiin käyttötarkoituksiini. Käyttäjäkunta ja ”kehitystiimi” on aktiivinen, sillä aika nopeasti widgettien toiminnassa ollut omituisuus korjattiin, kun sellaisesta LibraryThingin foorumilla raportoin. Nyt Kirjasto-sivuni näyttää oikein eri kategoriaan merkityt kirjat.

Tietenkin netissä on tarjolla useita erilaisia kirjastosovelluksia, kuten Goodreads, mutta koska olen enemmän kiinnostunut kirjoista, joihin juuri kirjastonhoitajien kehittämä LibraryThing on keskittynyt, en jaksanut sosiaalisiin puoliin keskittynyttä Goodreadsia testata. Ja kun yhden palvelun on aikanaan valinnut, on kynnys vaihtamiseen suuri, vaikka tarjolla olisi tuonti- ja vientitoimintoja. Goodreadsin ja Librarything eroista on myös hyvin valaiseva kirjoitus, jonka kommentit ovat myös lukemisen arvoisia.

Enkelit ja demonit sekoittaa sopivasti fiktiota ja faktaa

Pitkästä aikaa paremman lukemisen puuttuessa tartuin dekkareihin ja kirjastosta löytyi Dan Brownin ”Enkelit ja demonit”, joka on ollut tarkoituksena lukea ennen kuin kyseisen elokuvan voisi joskus katsoa. Jo Brownin ”Da Vinci koodi” -teoksesta tehty samanniminen elokuva osoitti, että teos on aina parempi kuin elokuva, jossa tarinaa kiirehditään, lyhennetään ja karsitaan siten, että kirjan tunnelmasta ei jää juuri mitään jäljelle. Ja kun elokuvan on jo katsonut, ei kirjassa ole enää oikein mitään jännitettä.

Roomaan, tarkemmin Vatikaaniin sijoittuva, ja Illuminateihin keskittyvä ”Enkelit ja demonit” on tyypillistä Dan Brownia, kun vertailukohtana kirjoittajalta on vain ”Da Vinci koodi”. Tarina pohjaa salaliittoteorioihin ja käyttää tukenaan taide- ja historiallista faktoja, joita yhdistellään näppärästi fiktioon ja joiden avulla esitellään lukijalle uskottavalta kuulostava tarina. Myös juonen kulku on tuttua, sillä alussa on kryptinen murha, jota uskonnollisen symbologian professori Roberg Langdon saapuu selvittämään murhatun tyttären kanssa ja joutuu juonen edessä ratkaisemaan arvoituksia murhaajan jäljille pääsemiseksi. Lopulta arvoitukset ratkeavat ja Langdon saa naisen.

Teos ei tarjoa kovin omaperäistä kerrontaa, mutta viihteellistä ja mukaansa tempaavaa. Historiallisten faktojen ja fiktion yhdistely mysteeriin toimii ja tarinalle saadaan hyvin syvyyttä ja mielenkiintoa. Pituutta teoksella on noin 500 sivua pokkarimuodossa, jotka sain luettua parissa viikossa. Yöunet jäivätkin kirjan lukemisen aikana hieman vajaiksi, kun piti lukea ”vielä yksi” kappale.

En tiedä oliko Brownille maksettu tästä, mutta teoksessa pisti silmään pienoinen väkinäinen kaupallisuus, kun Langdon joi Nesquick-kaakaota, kurvaili Saab 900S:llä ja sveitsiläiskaarti kiisi pitkin Vatikaania tietenkin punaisilla Alfa Romeo 147 T Sparkeilla. Vauhdikkaasti. Renkaat ulvoen. Hyvää tuotesijoittelua ei siinä mitään.

Dan Brownin teokset, ainakin kahden otoksen perusteella, ovat viihdyttäviä, joten lukulistalle pitänee lisätä ”Murtamaton linnake” ja mitä niitä muita olikaan. Ainakaan ne eivät ole samanlaista pakkopullaa kuin eräät William Gibsonin kuuluisat ja kehutut teokset.

Lois McMaster Bujoldin Vorgosigan-saaga

Kaiken päivittäisen teknisen lukemisen ja tekemisen vastapainona tulee lähes joka ilta luettua jotain fiktiivistä kirjaa kuten fantasiaa tai scifiä. Viime aikoina tosin ovat tuttujen ja turvallisten kirjoittajien kuten Georger R. R. Martinin, R. A. Salvatorin, Brian Herbertin ja Kevin J. Andersonin, Robin Hobbin ja Robert Jordanin teokset tulleet lähes kaikki luettua, eikä uusia osia kesken olevista sarjoista ole vielä pokkareina ilmestynyt. Niinpä oli aika etsiä uusia kirjailijoita ja kaverin suosituksesta aloitin Lois McMaster Bujoldin Vorkosigan saagan lukemisen.

Ennakkotietojen mukaan luvassa tulisi olemaan hyvää kirjallisuutta, sillä amerikkalainen scifi- ja fantasiakirjailija Lois McMaster Bujold (s. 1949) on yksi ylistetyimmistä kirjailijoista alallaan ja voittanut arvovaltaisen Hugo Awardin parhaasta romaanista ennätykselliset neljä kertaa. Lisäksi scifissä ”The Mountains of Mourning”-novelli on voittanut sekä Hugo että Nebula Awardin ja fantasian puolella samaan ylsi ”Paladin of Souls” -teos. Toisaalta, tuntuu että lähes jokainen hiemankin nimekkäämpi kirjailija on jotain palkintoja voittanut ja on vähintään New York Times Bestselling author.

Scifiä sisällään pitävä Vorgosigan-saaga alkaa Cordelia Naismith -sarjan Shards of Honor (1986) ja Barrayar (1991) -teoksilla, jotka ovat saagan alkusoittoa Miles Vorkosigan -sarjalle. Sarja sijoittuu noin 1000 vuotta tulevaisuuteen kuvitteelliseen maailmaan ja alkupään teokset ovat tyyliltään avaruusoopperaa taisteluineen, salaliittoineen ja juonenkäänteineen. Myöhemmät Miles-sarjan seikkailut ovat enemmän dekkarityylisiä. Tähän mennessä saagassa on 25 teosta ja sarjaa kirjoitetaan edelleen, joten lukemista riittää. Sivumäärältään ainakin lukemani teokset ovat lyhyehköjä noin 300 sivun tarinoita, joten yhden kirjan lukee vajaassa parissa viikossa omalla hitaalla ”vajaa tunti päivässä”-tahdillani.

Vorkosigan saaga vaikuttaa lupaavalta ja tarina vasta lähtee käyntiin Milesin päästessä lavalle. Lukeminen on helppoa ja tarina etenee viihdyttävästi, vaikka ei ainakaan muutaman teoksen otoksella pääse yllätyksellisyydessään ja käänteissään loistavan George R. R. Martinin tasolle. Vorgosigan saagan teokset löytyvät myös kätevästi Helmet-kirjastoista, joista ne voi varata omaan lähikirjastoon.

Kirjan tarina kertoo enemmän luettuna kuin katsottuna

Kautta aikojen on kirjojen tarinoista luotu enemmän tai vähemmän hyviä elokuvia, jotka usein asettavat kirjan juonen typeräksi ja tarinan ontoksi. Todellisuus kuitenkin on, että kirjan tarinaa on vaikea muuntaa hyväksi elokuvaksi, tv-sarjaksi tai tietokonepeliksi, sillä filmatisoinnissa jätetään käyttämättä yksi kirjojen tärkein osa-alue: mielikuvitus.

Kirjoja lukiessa tavallaan siirtyy toiseen maailmaan, kun syventyy lukemiseen ja päästää mielikuvituksen valloilleen. Tarinan tapahtumat ja henkilöt heräävät eloon aivan toisella tavalla, kuin elokuvissa, jossa kaikki on jo ohjaajan toimesta kuviteltu ja katsojalle jää vain statistin rooli. Ei siinäkään mitään väärää ole, mutta usein hyvä tarina laimentuu huomattavasti, kun se tiivistetään parituntiseksi elokuvaksi ja vielä näytellään keskinkertaisesti. Tämän jälkeen kirjankin lukeminen on hieman turhauttavaa, kun tarinan lopun ja tulevat tapahtumat jo tietää.

Olen kevään aikana lukenut George R. R. Martinin ”A Song of Ice and Fire” -kirjasarjaa, joka on loistavaa proosaa ja tarinan hahmot ovat eläväisiä. Kirjan tarinaa ei todellakaan voi sanoa ennalta-arvattavaksi ja tapahtumia riittää hyvällä tahdilla, joten tylsiä kohtia ei juuri ole. Nyt kyseisen kirjasarjan ensimmäisestä osasta ”A Game of Thrones”-kirjasta on tekeillä HBO:n tv-sarja ja Cyanide Studio on hankkinut oikeudet tietokonepeliin. Ei välttämättä mikään kummempi ajatus, koska olen jo kirjasarjan kohta lukenut, mutta yleisesti ottaen on mielestäni hieman ikävää, että mielikuvituksissa elänyt tarina saa ”kasvot”. Toki katson mielelläni millaisen kuvituksen D.B. Weiss ja David Benioff saavat kirjasta aikaan. Tv-sarjan pilotin skriptin arvion perusteella kirjan henkeä seurataan hyvin.

Kirjojen maineella on helppo ratsastaa elokuvateattereihin, mutta lopputulos ei aina ole kovin mairitteleva. Viime vuonna ilmestynyt Da Vinci Code -elokuva, toi Dan Brownin saman nimisen teoksen valkokankaalle, mutta hyvästä kirjasta saatiin aikaan hieman väkinäinen elokuva. Vastaavasti The Wheel of Time -kirjasarjasta tehty tietokonepeli oli kohtalaisen köyhä ja mitäänsanomaton, mutta ei kyllä kirjojen tarinaa seurannutkaan. Tietojen mukaan sarjan ensimmäisestä osasta, ”The Eye of the World”-kirjasta, on suunnitteilla elokuva.

Mutta jos on hyviä kirjoja loattu huonoilla elokuvilla tai tietokonepeleillä, on kirjojen tarinoista luotu myös mahtavia elokuvia. En ole Bourne Identity -novelleja lukenut, mutta tarinasta poikineet elokuvat olivat kyllä viihdyttäviä. Myös monien pitämästä Taru sormusten herrasta -kirjasta tehty elokuvatrilogia oli hyvä, vaikka omasta mielestäni sekä kirjat että elokuvat olivat hieman pitkäveteisiä.

Kirjoista ja elokuvista puheen ollen, on elokuvateattereihin saapunut Dan Brownin ”Angels & Demons” -kirjaan pohjautuva elokuva, mutta pitäisi ensin lukea kyseinen kirja, että osaisi oikeasti arvostaa itse tarinaa. ”Da Vinci -koodissa” tarinaa oli suoristettu ikävästi, joka myös näkyi elokuvan juonen typeryytenä. Luultavasti ehdin lukea ”Angels & Demons” -kirjan siihen mennessä, kun elokuva löytyy lähimmästä videovuokraamosta.

On toisaalta hyvä, että kirjoista tehdään elokuvia, sillä kaikkia kirjoja ei kuitenkaan ehdi lukemaan. Hyvät tarinat pitäisi kuitenkin aina ensin lukea kirjasta ja mielikuvitusta käyttäen, jolloin niistä saa paljon enemmän iloa.

Tietoverkot: opas tulevaisuuden tietoyhteiskuntaan

Tietotekniikasta on kirjoitettu lukuisia teoksia eri aihepiireistä ja toiset teoksista kestävät aikaa paremmin kuin toiset. Petteri Järvisen kirjoittama Tietoverkot: opas tulevaisuuden tietoyhteiskuntaan, on hyvä esimerkki tietokirjasta, jonka sisältö ei enää ole relevanttia, mutta toimii hyvänä otteena tietotekniikan ja tietoverkkojen historiaan. Tietotekniikan lyhyehkön historian aikana muutosvauhti on ollut nopeata ja vaikka teos on kirjoitettu vuonna 1994, ei kirjassa mainittuja tietoverkkoja tai palveluita juuri nykyään löydä, Internetiä lukuun ottamatta. Toisaalta kirjassa käsitellään sähköisten palveluiden tulevaisuutta ja visioita, jotka eivät ole tähänkään päivään mennessä vielä yleistyneet tai toteutuneet.

Tietoverkot -teos on oiva otos tietoverkkojen historiasta ja kirjassa käsitellään lyhyesti tietoliikenteen perusteet (90-luvun alkupuolen standardien mukaisesti), modeemit ja modeemitekniikat, purkit, sähköposti ennen Internettiä, suomalaiset sähköiset palvelut (mm. pankkipalvelut, Infotel, Telesampo, Elisa, Telebox) ja Internet. Lisäksi teoksessa on liitteinä muun muassa modeemien AT-komennot, purkkien numeroita, hyödyllisiä sähköpostiosoitteita ja Internet-linkkejä.

Etenkin modeemitekniikka ja tietoverkkojen alkuaika ovat mielenkiintoista lukemista. Antaa hieman kontrastia nykypäivän helppouteen ja etenkin ilmaisuuteen: tietoverkkojen alkuaikoina netin käyttäminen maksoi hunajaa ja oli hidasta. Toisaalta kirjassa on kohtia, jotka pistävät hymyilyttämään ja ihmettelemään. Kirjassa kerrotaan muun muassa IRCistä seuraavasti: ”kanavat 1-999 ovat julkisia, joille kuka tahansa IRC-käyttäjä voi liittyä. Siitä eteenpäin kanavat ovat salaisia ja niille pääsee mukaan vain kutsusta.” Lisäksi: ”useampien kanavien yhtä aikainen käyttö edellyttää käytännössä graafista IRC-asiakasohjelmaa”. Irssikin kun julkaistiin Wikipedian mukaan vasta 1999 tammikuussa ja IrcII ”tavallaan” mahdollisti useat yhtäaikaiset kanavat.

Teoksessa Internettiä käsitellään kokonaisen luvun verran, jossa käsitellään nyyssejä, FTP:tä ja muita nykyisin jo lähes unohtuneita palveluita. Lisäksi ollaan jo huolissaan IP-osoiteavaruuden loppumisesta ja kritisoidaan hankalia URL-nimiä, joista ei tähän päivään mennessäkään ole päästy juurikaan pidemmälle. Toki hakukoneista on tullut nykyajan palveluvalikoita ja IPv6 odottelee nurkan takana, parin korttelin päässä.

Järvinen hahmottelee myös tietoverkkojen tulevaisuutta ja loogisesti päättelee sen rakentuvan mahdollisesti PC:n ympärille. Monikäyttöinen kotitietokone onkin kaikella järjellä ajateltuna järkevä alusta tulevaisuuden sähköisille palveluille, vaikka monet voivat edelleen olla toista mieltä. Myöskään kirjoitustaidon merkitystä ei unohdeta ja muistutetaan äidinkielen opetuksen tärkeydestä, sillä kirjoitettu viesti jättää äänenpainot ja eleet välittymättä. Tietenkin myös konekirjoitustaitoa tarvitaan, sillä jos yksi sormi kirjoittaa ja yhdeksän etsii, ei nopeinkaan nettiyhteys ole kovin nopea, vaikka omglolwtf:n nopeasti naputteleekin.

Tulevaisuuden palveluina kirjassa hahmotellaan muun muassa kaksisuuntaista TV:tä, tilausvideoita, asiointi- ja ostospalveluita ja tietenkin seksi- ja viihdepalveluita. Lisäksi ilmaan heitetään teledemokratia ja eduskunnan korvaaminen ”kansalainen ja ääni”-demokratialla. Palveluita rakennettaisiin Bill Clintonin ja Al Goren luoman Information superhighway-hankkeen eli tiedon valtatien varaan. Käytännössä hankkeen tarkoituksena oli luoda samanlainen infrastruktuuri kuin tieverkko, mutta aloitteessa ei otettu kantaa miten kyseinen tietoverkko pitäisi toteuttaa. Nyt toki tiedämme, että vaikka vielä tuohon aikaan Internetiä ei pidetty tiedon valtatien synonyymina, muun muassa sen epäluotettavuuden ja siirtonopeuden muuttuvuuden takia, muodostui Internetistä tiedon valtatie. Tietenkin epäluotettavuus ja siirtonopeudet ovat edelleen hieman haittana.

Teoksen viimeisessä kappaleessa Tietoverkkojen vaikutukset kritisoidaan yhteiskunnan jatkuvaa monimutkaistumista, auktoriteettiuskon häviämistä, tiedon lisääntyvää määrää, tiedon inflaatiota, tasa-arvoa ja vaikka mitä diipadaapaa. Maailma muuttuu, onneksi, eikä kaikkea kerrottua tarvitse uskoa, vaan voi etsiä faktat ja muodostaa omat mielipiteensä. Se nyt on jo nähty moneen kertaan, että ainakaan Arkadianmäellä ei juurikaan auktoriteetteja istu.

Järvinen on myös huolissaan digitaaliajan tekijänoikeuksista ja ennustaa piraattipurkkien kaltaiset järjestelmät (tulevaisuuden ”palvelut”), joista voi ladata uusimmat CD-levyt ja elokuvat. Samalla myös pohditaan, että ”ellei tekijänoikeuksia onnistuta valvomaan, saattaa edessä olla kaupallisen kustannus- ja julkaisutoiminnan romahtaminen; siirtyminen luovan työn kommunismiin, jossa kaikki digitaalimuodossa julkaistut työt ovat verkkojen ansiosta yhteistä omaisuutta.” -Tietoverkot, 1994. Tämä jää nähtäväksi. Samoin vielä tuolloin ilmeisen pelottava ajatus, keinotodellisuus eli maailma, jossa kaikki on mahdollista, antaa odottaa itseään. ”Datalasit päähän ja datapuku päälle” -skenaario on kyllä viime aikoina lähestynyt todellisuutta. Toisaalta, jo tuolloin pelit olivat lasten keinotodellisuutta ja nyt nuorten ja hieman vanhempienkin aikuisten keino paeta todellisuutta. Vastaavasti saippuaoopperat olivat ja ovat edelleen naisten ja kotiteatterit miesten keinotodellisuutta.

Tietoverkot: opas tulevaisuuden tietoyhteiskuntaan -kirjaa ei voi tietosisällön näkökulmasta sanoa hyödylliseksi, mutta on hyvää luettavaa tietotekniikan opiskelijoille tietoverkkojen historiaa käsittelevänä teoksena. On hyvä tietää mistä ja miten tähän on tultu. Hieman kuin jos peruskouluissa jätettäisiin historia opettamatta. Opusta voi tietenkin lukea myös huumorimielellä ja naureskella vanhoille palveluille ja Järvisen aivoituksille. Esimerkkinä Internetin riittämättömyys kaupallisia palveluita ajatellen, koska Internetistä puuttuu keskitetty laskutusjärjestelmä. Kai nyt jo sentään 90-luvullakin oli luottokortteja.

Petteri Järvinen: Tietoverkot – opas tulevaisuuden tietoyhteiskuntaan
951-0-19825-0. WSOY 1994, 439 sivua.