Avainsana: vekottimet

Lenovo Thinkpad W510 on perusvarma työjuhta

Yrityskäyttöön tarkoitetut tietokoneet eivät juuri suuria tunteita herätä ja uudistukset laitteissa ovat usein varsin konservatiivisia. Vuoden 2010 keväällä julkaistu Lenovo Thinkpad W510 jatkaakin Thinkpadien perinteitä tarjoamalla laadukkaan ja toimivan kokonaisuuden, mutta olemalla samalla olemukseltaan harmaa, hajuton ja mauton. Eli juuri sellainen, jonka yrityskäyttöön tarkoitetun työjuhdan olettaakin olevan.

Tekniset ominaisuudet
Teknisiltä ominaisuuksiltaan W510 on peruskauraa ja oma kokoonpanoni pitää sisällään Intelin neliytimisen Core i7-720QM 1.60GHz -prosessorin, 2×8 GB muistia (64-bit Windows 7) ja nVidian Quadro FX 880M 1GB -näytönohjaimen paketoituna 1600×900 -resoluution 15.6″ HD+ LED -näytöllä varustettuun kuoreen. Lisäksi sisuksista löytyy 320GB 7200rpm -kiintolevy, polttava-DVD -asema, 3G HSDPA -mobiiliyhteys, sormenjälkitunnistin, Webkamera, TPM-turvapiiri ja tietenkin Bluetooth ja Intel 6300AGN -WLAN. Painoa koneella on noin 3.2kg.

Liitäntöjen osalta W510:n on hyvin varusteltu. Vasemmalta sivulta löytyy kaksi USB 3.0 -porttia, eSATA/USB -yhdistelmäportti ja liittimet FireWire 400:lle, VGA:lle ja DisplayPortille, sekä fyysinen kytkin langattomille yhteyksille. Oikealta puolelta löytyy yhdistetty mikrofoni- ja kuulokeliitin, paikka verkkopiuhalle, SDHC-kortin lukija ja ExpressCard/34 -paikka. Taakse on sijoitettu yksi USB 2.0 ja modeemiliitin. Teknisenä ihmisenä ilahduttaa etenkin kaksi USB 3.0 -porttia, joilla varmuuskopiointi ulkoiselle levylle sujuisi rivakasti, jos ulkoinen levyni vain sitä tukisi. USB 3.0 -tuki tuntui tosin olevan vielä hieman epävakaa, sillä jos Logitechin langattoman hiiren vastaanottimen liitti sellaiseen, jäi kone jumittamaan käynnistyksessä.

Lisäksi etenkin yrityskäytössä kannattaa hankkia samalla myös uusi Mini Dock Plus Series 3 for Mobile Workstations -telakka, sillä W510 vaatii tehokkaamman 135W-virtalähteen verrattuna aikaisempaan 90W:iin. Telakasta löytyy e-SATA -liitin, 6 USB 2.0 porttia ja näyttöjä voi liittää yhteen VGA-, kahteen DVI- tai kahteen DisplayPort -liittimeen. Telakan tarpeellisuudesta voi olla montaa mieltä, mutta se pitää ainakin työpöydän ja koneesta lähtevät piuhat siistinä ja mahdollistaa koneen liikuttelun ilman piuhojen repimistä ulkoisesta näytöstä ja näppäimistöstä, jolloin liittimet myös pysyvät paremmin ehjinä.

Käyttöönotto ja sovellukset
Koneen käyttöönotto oli hoidettu jo valmiiksi korporaation toimesta asentamalla virallinen levykuva, joten vakiona ei ollut kuin muutama Lenovon ohjelmisto asennettuna. Lenovon sovellustarjonta kattaa perustarpeet ja on yllättävän hyvin toteutettua. W510:lle ThinkVantage-ohjelmistot löytyvät muun muassa verkkoyhteyksien hallinnointiin (Access Connections), järjestelmän pitämiseen ajan tasalla (System Update), koneen analysointiin (Toolbox) ja pikanäppäimien takaa löytyviin sormenjälkitunnistimen, langattomin yhteyksien, kosketuslevy/tappihiiren ja Webkameran hallinnointiin.

W510:n ominaisuuksien hallintaohjelmat pikanäppäinten takaa

ThinkVantage-ohjelmistot ovat pääasiassa siistejä ja selkeitä.

Ulkonäkö ja rakenne
Rakenteeltaan ja ulkonäöllisesti Thinkpad edustaa perinteistä PC-laitteistoa, jossa funktionaalisuus ajaa tyylikkyyden ohitse. Kokonaisuus ei ole mitenkään silmiin pistävän erikoinen, vaan oikeastaan aika sopiva yrityskannettavalle: suhteellisen vankkaa mattamustaa muovia, jossa on sivuissa reikiä vaikka mille liittimille ja pohja on kuorrutettu ruuveilla kiintolevyn ja muistien huoltoaukoille. Näytön saranat vaikuttavat tukevilta ja näyttö ei hetku. Mattamusta pinta tuntuu likaantuvan kohtalaisen helposti. Yleistuntuma ja laatuvaikutelma verrattuna Macbookin yhdestä tukevasta alumiinikappaleesta työstettyyn koteloon, on selkeä voitto Macbookin eduksi, mutta yrityskannettaviin verrattuna parempi.

Kannen alta ja kokemukset
Kannen alta löytyy siis 1600×900-resoluution 15.6″ HD+ LED -taustavalaistu näyttö, joka on kirkkaudeltaan, katselukulmiltaan ja väritoistoltaan hyvä. Lisäksi positiivisena puolena näyttö on mattapintainen, joten se ei heijasta samaan tapaan kuin kiiltäväpintainen näyttö kuten Macbookissani. Aikaisempaan 1680×1050-resoluutiolla varustettuun 15.4″:n T61p:en verrattuna resoluutiossa hävitään noin sata pikseliä HD:n nimissä. Valinnaisena lisänä W510:een saisi myös Full HD 1920×1080 -resoluution kosketusnäytön, joka olisi ollut kiintoisa.

W510:n näppäimistö on tuttua Thinkpad-tasoa ja jos on tottunut kirjoittamaan näppäimistöillä, joissa näppäimet ovat selkeästi toisistaan erossa (Mac), menee Thinkpadin näppäimistöön tottuminen hetkisen aikaa. Näppäimistö ei jousta painallusten alta, antaa hyvän vasteen ja kämmenet mahtuvat hyvin ottamaan tukea näppäimistön edessä. Näppäimistön ylälaidasta löytyy pikanäppäimet äänenvoimakkuudelle ja ikävästi yhteen ahdettujen nuolinäppäinten vierestä edes-takas -näppäimet esimerkiksi välilehdillä liikkumiseen. Funktionäppäimien yhteydessä fn-näppäimellä käytettynä ovat pikanäppäimet W510:n ominaisuuksien hallintaan ja kytkin näytön ylälaidasta löytyvälle näppäimistövalolle. Kaiuttimet löytyvät näppäimistön vierestä ja niiden äänenlaatu on kohtalainen.

Epämiellyttävin uudistus W510:ssä on pienillä nystyröillä päällystetty Synapticin kosketuslevy, joka hallitsee monikosketuksen. Nystyröity pinnoitus on sormen ja levyn välisen kitkan vähentämiseksi, mutta itse en siitä pidä. Ennemminkin se tuntuu lisäävän kitkaa sormen liikuttelussa. Onneksi kosketuslevyn lisäksi löytyy perinteinen tappihiiri G, H ja B -näppäinten välimaastosta, joka toimii kuten ennenkin. Vaikka kosketuslevy on asiallisen kokoinen ja tappihiiri mainio, eivät ne pärjää Macbookin lasipintaiselle ”jättikokoiselle” kosketuslevylle.


Kohinaisista kuvista huolimatta, saanee niistä käsityksen millainen musta möhkäle W510 on.

Käytän W510:ä pääosin työpisteessäni, joten akunkesto on itselleni toissijaista, mutta virtaa riittää 84W 9-kennon akussa arviolta kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Riittää hyvin hieman pidempäänkin palaveriin. Äänekkyydeltään kone puhisee iloisesti kovassa kuormituksessa, mutta eniten häiritsee ajoittainen ja hienovaraisesti kuuluva kimeähkö ininä, joka tuntuu esiintyvän etenkin silloin, kun ruudulla on paljon toimintaa, esimerkiksi jos komentokehoitteessa rullaa paljon tekstiä. Ominaisuus on ilmeisesti konekohtaista ja johtuu ilmeisesti joistain komponenteista, jotka värähtelevät virtaa säästävässä tilassa.

Suorituskyky
Suorituskyvyltään W510 on normaalia tasoa ja rivakka, vaikka ajoittain voisi melkein kuvitella käyttävänsä vanhaa T61p:tä. Windows XP:n vaihtaminen 64-bittiseen Windows 7:aan ja muistin lisääminen 8 GB:iin piristi kivasti käyttökokemusta, joka näkyy myös 3DMark 06 -testin 6807 pisteen tuloksessa. Aikaisemmin Windows XP:lla ajettu testi tuotti jostain syystä vain 5022 pistettä. Muiden testien osalta W510 sai PCMark 7:ssa 1935 pistettä ja wPrime 1.55:llä 32M meni aikaan 16,534 sekunttia. Lisäksi testasin kiintolevyn nopeutta CrystalDiskMark 3:ssa 500MB:llä.

Erot vanhaan T61p:hen näkyvätkin lähinnä prosessointitehoa ja muistia vaativissa tehtävissä, kuten Eclipsen ja muiden Java-sovellusten käytössä. Yleisessä sekalaisessa käytössä ei ensimmäisen sukupolven hitaahko matalakellotaajuinen neliytiminen Core i7-720QM -prosessori tuo ”musta tuntuu” -mittareilla suurta parannusta Core 2 Duo T7500 -kokonaisuuteen verrattuna. Tehoissa ei kuitenkaan ole valittamista. Suurin pullonkaula yleisessä käytettävyydessä ja nopeuden tunteessa on kiintolevy, jota Windows 7 tuntuu myös ahkerasti pyörittävän. Kiintolevyksi kannattaisikin vaihtaa SSD.

Yhteenveto
Thinkpadit tunnetaan perusvarmasta toiminnastaan ja W510 ei ole poikkeus. Vajaan vuoden käytön aikana ei koneessa ole ollut mitään erikoista hyvässä eikä pahassa. Positiivisin ominaisuus on hyvä näyttö, mutta se myös syö akkua mukavasti ja tuo painoa, joka ei työpöytäkäytössä ole haitannut. Teknisiltä ominaisuuksiltaan W510 on samaa luokkaa kuin mikä tahansa nykyaikainen tehokäyttöön tarkoitettu yrityskannettava. Tarkempaa analyysia ja suorituskykymittauksia Lenovo Thinkpad W510:sta voi lukea Notebook Review -sivustolta.

Lopuksi jos verrataan appelsiineja omenoihin, niin oma kolme vuotta vanha Applen 13.3″ Macbook Late 2008 on käyttökokemukseltaan monilta osin mukavampi käyttää, kuin järkälemäinen W510:n, vaikka Macbookissa on heikompi suorituskyky ja näytön resoluutio. Tietenkin koneilla on eri kohderyhmät ja käyttötarkoitukset, sillä W510:sta ei ole tarkoitettu mukana kannettavaksi saati sohvalle sylissä käytettäväksi, eikä Macbookia ole tarkoitettu sovelluskehitykseen.

Asus S1-AT5NM10E on paljon pienessä paketissa

Pienet mediatietokoneet ovat yleistyneet viime vuosina ja markkinoilta löytyy useita erilaisia kokoonpanoja, jotka vastaavat tehoiltaan lähes muutaman vuoden takaisia pöytäkoneita ja loistavat video-ominaisuuksiltaan. Mediatietokoneet, eli HTPC:t, tarjoavat paljon toimintoja pienessä paketissa, mutta ovat osiltaan myös rajoittuneita käyttöön, johon ne on suunniteltu. Mutta sellainen oli kuitenkin nyt hankittava.

Vuodenvaihteessa kyllästyin viimeinkin käyttämään Macbookkia, PS3 Media Serveriä ja PlayStation 3:sta mediatoistimen korvikkeena ja päädyin pienen pähkinnän jälkeen tilaamaan Asuksen puolivalmiin S1-AT5NM10 -koneen, joka on mainio kokonaisuus HTPC- ja kevyeen pelikäyttöön. Vaihtoehtoja olisi HTPC-markkinoilta löytynyt useita kuten jokin Zotacin Zboxeista, mutta tällä kertaa hinta ratkaisi. Hieman arvelutti Pixmaniasta tilaaminen, josta masiinan sai noin 50e halvemmalla kun Suomesta, mutta hyvin se vajaassa parissa viikossa perille löysi.

Asuksen S1-AT5NM10 perustaa Intelin Atom D525 1.8 GHz -tuplaydinprosessorille ja Nvidian Ion II -piirisarjalle, jotka tarjoavat kohtalaisesti laskentatehoa, HD-tasoista videotoistoa ja tuen DirectX 10:lle Ionin GT218 -grafiikkapiirillä. Kuva siirtyy kätevästi HDMI:llä, bitit liikkuvat lankaa pitkin 1 GB verkossa ja langattomasti 802.1 (b/g/n) avulla ja ulkoiset levyt saa kiinni etulevystä löytyvillä kahdella USB 3.0 -liittimellä. Lisäksi ominaisuusluettelosta löytyy kaksi SO-DIMM DDR3 800 MHz -muistipaikkaa, VGA, 4 x USB 2.0, firewire, muistinkortinlukija, IR-vastaanotin, Bluetooth ja Realtek ALC887 -äänipiiri. Harmillisesti SPDIF-liittimestä löytyy emolevyltä vain pinnit. Kotelossa on yksi paikka 3.5″ kiintolevylle ja slim-paikka paketin mukana tulleelle polttavalle DVD-asemalle. Kotelo on varustettu ulkoisella 65 W -virtalähteellä ja on kooltaan 267 x 68.3 x 196.6 mm (L x K x S), joten se ei ole ihan pienimmästä päästä mitä HTPC-koneisiin tulee.

Kuten ominaisuuslistasta voi päätellä, on Asuksen barebone teknisiltä ominaisuuksiltaan ihan näppärä ja täytti kolme oleellisinta vaatimustani Atomin ja Ion II:n lisäksi: DDR3 SODIMM, 3.5″ paikka ja USB 3.0. Näin muistien ja kiintolevyn puuttumisesta ei tullut lisäkustannuksia, kun hyllystä löytyi Macbookin vanhat 1 GB:n DDR3 SODIMM -muistikammat ja pölyttymässä olevasta pöytäkoneesta Samsumg 750 GB SpinPoint F1 -levy. Viimeinkin sain jotain vanhoja osia hyötykäyttöön, vaikka muistia olisi voinut olla täydet 4 GB:a. Pitänee vielä yrittää metsästää jostain liitin emolevyn SPDIF-pinneihin, jotta saisi digitaalisen äänet käyttöön, tai sitten ostaa vahvistin, joka osaa HDMI:tä.

Tehoiltaan kone ei oikeastaan yllätä kumpaankaan suuntaan: 64-bittinen Windows 7 toimii riittävän vikkelästi ja Super Meat Boy pyörii sulavasti. Mediaominaisuuksiltaan laite toimii hyvin XBMC:n alustana ja videotoisto on DXVA:n avulla sulavaa eikä prosessori tällöin edes juurikaan kuormitu. Myös HD-tason Flash-videot toistuvat ongelmitta. Kytkin kyllä Win 7:n Aero-tehosteet pois päältä, joka piristi Windowsin reaktioaikaa. Jos tehoa pitää mitata, niin Windows 7:n tehokkuusarvio antaa 3,5 pistettä (prosessori 3,5; muisti 4,9; grafiikka 4,8; 3D-grafiikka 5,6; kiintolevy 5,9), 3DMark 06 vakioasetuksilla 2486 pistettä ja Super Pi Mod v1.5 menee aikaan 1m 21.981s. En ole langattoman yhteyden toimivuutta testannut, mutta ainakin USB 3.0:n eron huomaa positiivisesti (5 Gbps eli teoriassa 10 x USB 2.0). USB 3.0 -liitin tarjoaa myös enemmän virtaa (900mA) esim. kännykän lataamiseksi ja osaa sammuttaa laitteet jos niitä ei käytetä.

Ohjelmistopuolelta mukana tulee enemmän tai vähemmän tarpeellisia ominaisuuksia, kuten AI Manager -hallintapaneeli, EZ Flash -BIOS-päivitys USB:ltä, Crash Free BIOS -suoja ja DriveClone Pro 7 -ohjelma varmuuskopiointiin. Kiintoisimpana lisänä löytyy nopeasti käynnistyvä Express Gate, joka on Asuksen kehittämä Linux-pohjainen käyttöjärjestelmä yleisesti käytettyjen toimintojen kuten selaimen ja pikaviestien käyttöön ennen Windowsin käynnistymistä. 64-bittisen Windows 7:n toiminnan osalta en ole mitään erikoista vielä havainnut rautaan nähden, sillä se asentui ihan mukisematta ja löysi kaikki palikat, kunhan ensin asensi ajurit Asuksen levyltä, joka teki sen kätevästi kaikki kerralla.

Asuksen kokonaisuus on kohtalaisen hyvin mietitty, mutta jättää joltain osin toivomisen varaa ja on selkeästi kompromissi hinnan ja ominaisuuksien välillä. Hieman jäin kaipaamaan valmista digitaalista äänilähtöä, ehkä DVI:tä tai Displayport -liitäntää ja paremmin äänieristettyä kiintolevykelkkaa, jotka jo auttaisivat kummasti. Myös matalataajuiseen hurinaan voisi miettiä hiljennystä, sillä se kuuluu olohuoneen toiselle puolelle (ilmoitettu 26.9 dB). Q-Fan osaa pitää tuulettimet hiljaisella, mutta ilmeisesti vanhan kiintolevyn jyrinä ja resonointi kuuluu hyvin rei’itetystä kotelosta. Hiljaisuuden eteen joutuu joko askartelemaan tai ostamaan hiljaisempia osia. Kuvanlaadun suhteen VGA:n kautta kuva ei ole parhaimmillaan, vaan hieman epäterävä, mutta HDMI:llä ei kuvassa ole valitettavaa, vaikka taitaa olla sekin hieman pehmeä. Tehoiltaan kone tuntuu ihan pätevältä XBMC:n käytön lisäksi nettisurffaukseen, -videoihin ja kevyeen pelaamiseen, eli juuri siihen mihin se on suunniteltukin.

Päivitys, 7.10.2012:
Asus S1 on palvellut HTPC-käytössä kohta pari vuotta ja toiminnassa ei ole ollut valittamista. HDMI:n lisäksi ei muita liitäntöjä ole tarvinnut kuvan ja äänen saamiseksi, eikä kuvanlaadussa ole ollut valittamista. Tuulettimien hurina melkein peittyy nykyään muiden äänien alle, kun suurimman hurinan sai pois päivittämällä kiintolevyn Western Digital 2TB Caviar Greeniin. Muistiakin koneesta löytyy nykyään täydet 4 GB, joka piristää toimintaa, mutta edelleen Windows 7:n pyöritys voisi olla sulavampaakin, mutta Atom D525 ei vain siihen oikein jaksa. Suorituskyvyn puute näkyy nykyään myös peleissä kuten Rochardissa.


Sony 40E5520 -taulutelevisio on taulumainen

Viikko sitten kävin katselemassa eri taulutelevisioita Expert Expossa, mutta ostokset jäivät ikkunaostoksiksi. Päätös hautui viikon ajan ja pienen lisäselvittelyn ja pohtimisen jälkeen valinta kohdistui Sonyn 40-tuumaiseen E-sarjan 5520 -malliin. Eli taulumaiseen taulutelevisioon, joka on varustettu hopeisilla alumiinisilla kehyksillä. Vastaavasti 5500-malli on saatavilla mustilla kehyksillä. Televisioiden osalta vaihtoehtoja on lukuisia ja olenkin ostosta jo tovin hauduttanut. Tosiasia kuitenkin on, että aina tulee uusia malleja ja hinnat laskevat, mutta joskus on kuitenkin vain tehtävä päätös ja kantaa kotiin valittu tuote.

Oikeastaan olin jo aikonut ostaa halvemman Samsungin LE40B557 -television, mutta perjantaina käydessäni Tammiston Expertillä kyseistä televisiota katsomassa, sai myyjä perusteltua 100Hz:n etuja, mutta sopivaa televisiota ei kuitenkaan ollut tarjota. Samalla reissulla kävinkin Jumbossa, jossa Sony Centerin palvelualtis myyjä teki sopivan tarjouksen Sonyn taulunomaisesta KDL-40E5520-mallista, jonka lauantaina kävin sitten noutamassa. Mukaan lähti myös Xbox 360:sta varten HDMI-kaapeli ja Macbookin liittämiseen DVI-HDMI -kaapeli.

Sonyn KDL-40E5520 on sisuskaluiltaan vastaava kuin testeissä hyvin menestynyt KDL-40W5500-malli, mutta on varustettu kauniimmalla ulkokuorella. Tekniikkajargonia sen verran, että 100Hz:n Motionflow-tekniikka pitää huolen urheiluohjelmien liitetoistosta ja Bravia Engine 3 huolehtii kuvan prosessoinnista. Digivirittimet löytyvät antenni- ja kaapelitelevisioon, sekä teräväpiirtolähetyksiä varten. Liitäntöjen osalta TV:stä löytyy muun muassa neljä HDMI-liitintä, kaksi SCARTtia, optinen äänen ulostulo, komposiittiliitäntä, VGA-liitäntä, USB-portti ja verkkoliitäntä. Eli ihan riittävästi.

Kuvaltaan televisio täyttää odotukset hyvin ja laadullisesti jopa normaalit televisiolähetykset näyttävät ihan kelvollisilta. Teräväpiirron osalta vertailukohta jää Nelonen HD -kanavan ja Xbox 360:n tarjoaman kuvamateriaalin asteelle, mutta hyvältä näyttää. Myös 40-tuumainen 1920 x 1080 -resoluutiolla varustettu Mac OS X -työpöytä näyttää kivalta. Mukava surffata sohvalta television kehyksiin sointuvan Applen alumiinisen näppäimistön ja Logitechin hiiren avulla, vaikka sohvapöytä onkin hieman turhan matala ja kaukana täysin miellyttävään käyttöön.

Teknisiltä ominaisuuksiltaan Sony ei loista monipuolisuudellaan, sillä saman hintaluokan Samsungissa (LE40B655) on vaikka mitä lisäominaisuutta. Muun muassa DNLA-toiminto eli kuvien ja videoiden toistaminen verkon kautta toimii useampien tiedostoformaattien kanssa Samsungissa kuin Sonyssa, vaikka ilmeisesti senkin käytännön toteutus on hieman kömpelö. Kuvan ja muotoilun (E-sarja) osalta Sony kyllä pärjää mainiosti. Lisäksi pelaamisen osalta Sony on parempi valinta, sillä Samsungia on moitittu suuresta input lagista. Ainakin Guitar Hero luontui entiseen malliin myös taulutelevisiolla, joten ongelmia sen suhteen ei ole. Lisäksi siro ja valkoinen kaukosäädin on paljon kivempi kuin Samsumgin halko.

Ei kaikki hyvää, ellei huonoakin. Ilmeisesti uusimmassa firmwaressa on television kanavien järjestely mahdotonta, joten niiden osalta pitää tyytyä hieman uuteen jakoon. Enemmän tämä haittaa Nelosen HD -kanavan sijainnin osalta, joka on kaukana normaalista Nelosesta. Myös Sonyn DNLA-tuki on erikoinen, sillä en saanut yhteyttä muodostumaan ushare- tai PS3 Mediaserver DNLA-palvelimilla, jotka toimivat esimerkiksi PlayStation 3:n kanssa. Liitäntöjen osalta seinälle kiinnittämistä varten on kaksi HDMI-liittimistä, samoin kuin verkko- ja USB-liitäntä sijoitettu laitteen sivulle, joka tuo helposti piuhat ikävästi laitteen sivusta esille.

Entinen JVC:n 28-tuumaisella tasaisella kuvaputkiruudulla varustettu laajakuvatelevisio pääsee kierrätykseen vanhemmilleni ja kelpo peli se vieläkin on. Ero 40-tuumaisen taulutelevision ja 28-tuumaisen kuvaputken välillä on kuitenkin huima ja hieman melkein harmittaa, miksen ole aikaisemmin saanut ostopäätöstä tehtyä. Toki nyt tietenkin säästi jotain neljän-viidensadan euron pintaan ja halvemmallahan sitä olisi voinut selvitä toisilla merkeillä kuten LG:n kanssa, mutta kyllä E-sarja on tyylikkyydeltään omaa luokkaansa.

Vielä jäi hankkimatta Wiin liittämiseen komponenttikaapeli, mutta SCART saa kelvata. Sen kautta kuvan pitäisi lisäksi olla hieman pehmeämpi, joka tässä tapauksessa on jopa toivottavaa, koska Wii ei Full HD -resoluutioihin kykene. Mahdollisesti ostoslistalla on myös toinen mini Display Port – DVI -välikappale ja pidempi DVI-HDMI -kaapeli, jotta Macbookin liitännän saa hieman paremmin kulkemaan lattiatasossa.

Sony 40E5500 Sony 40E5500

Valoa aamuherätyksiin sarastusvalolla

Philips Wake-up Light

Syksyn ja synkkien aamujen lähestyessä on taas aika vetää virtapiuha yöpöydällä kesän ”talvehtineesta” Philipsin Wake-up Lightista sähköpistokkeeseen ja herätä valon sarastukseen. Kevään ja kesän valoisina aamuina ei sarastusvalolla ole juuri virkaa, mutta vajaa vuosi sitten ostamani Philipsin sarastusvalo herättää mukavasti talven pimeisiin aamuihin. Vaikka virkeyttä on hieman hankala mitata, on ainakin henkisesti mukavampaa herätä valoisaan hetkeen, kuin perinteisen herätyskellon pirinään pimeässä. Talven pimeydessä pienikin lisävalo on plussaa.

Sarastusvalon periaate on valon voimistuminen hitaasti kohti määritettyä kirkkautta 30 minuuttia ennen asetettua herätysaikaa, jonka avulla elimistö herää pehmeämmin kuin perinteiseen shokkiherätykseen. Tuotekuvauksen mukaan ”Valo osuu silmiin ja vaikuttaa positiivisesti energiahormoneihin ja valmistelee hellävaraisesti elimistöä heräämiseen”. Maksimissaan 300 luksin valotehon lisäksi herätyksen tueksi saa linnun laulua, viidakon ääniä, tuulen suhinaa, merkkiäänen tai radion, joka onkin toiminut ihan hyvin, vaikka kuuluvuuden osalta joutuukin piuhaa virittelemään. Herätysääni voimistuu hiljaksiltaan, joten keskelle rokkikonserttia ei tarvitse säpsähtää. Valossa on lisäksi uniajastin, jolloin esimerkiksi valoa tai radiota voi käyttää ennen nukkumista halutun ajan.

Vaikka ostohinnaltaan sarastusvalo on suhteellisen tyyris, voi sitä rahojaan turhempaankin käyttää. Herääminen onnistuu hyvin, vaikka optimaaliseen käyttöön tarvitsisikin kaksi sarastusvaloa, yksi kummallekin puolelle sänkyä. Kylkeä on hieman liian helppo kääntää, kun valo alkaa paistaa silmiin. Lisäksi vain kahden metrin pituinen sähköjohto on hieman nihkeä, jos sängyn lähellä ei ole sähköpistoketta.

Pyörivät pistorasiat luovat tilaa useammille pistokkeille

Olen monesti miettinyt, miksi kaksi päällekkäin tai vierekkäin sijoitettua pistorasiaa on yleensä aina toteutettu siten, että niihin ei varmasti voi laittaa kahta maadoitettua pistoketta.

Ivory 360

Atlantin toisella puolella tämä on ymmärretty ja markkinoilla on saatavilla ongelmaan ratkaisu. Muun muassa Smarthome kauppaa 360 astetta kääntyviä pistorasioita, joihin saa helposti yhtäaikaisesti kaksi isoa töpseliä tai laturia. Kätevää ja edullistakin.

Vielä jos tällaisia olisi saatavilla myös sukopistorasioina, vaikka joissain jatkojohdoissa onkin pistorasiat käännetty hieman kulmittain.

En ole juuri sähkötekniikkaa lukenut, mutta luulisi olevan yhtä helppoa kääntää pistorasiat hieman sivuttain, kuin niiden suoraankin laittaminen. Vai onko sillä oikeasti jokin tarkoitus, että vuosikymmeniä on kahden pistorasian koteloiden tökkelit sijoitettu mahdollisimman epäkäytännöllisesti?

(via Gizmodo)

Kaukosäätimellä ohjattava pistorasia helpottaa arkea

Sähkö ei ole ilmaista ja sen turhanpäiväistä käyttöä onkin hyvä vähentää. Tämä onnistuu helposti sammuttamalla viihde-elektroniikka yön ajaksi valmiustilan asemesta, mutta useiden eri laitteiden napsuttelu sammuksiin yksitellen on työlästä ja virtakytkimellinen jatkojohtokin on usein hankalassa paikassa. Onneksi sähköä voi kytkeä myös muun muassa Clas Ohlsonin valikoimista löytyvällä kaukokytkimellä, eli kaukosäätimellä ohjattavalla pistorasialla.

Kaukokytkin-paketissa tulee mukana kolme kaukosäätimellä ohjattavaa pistorasiaa, jotka liitetään pistokkeen ja johdon väliin ja kaukosäädin, jolla voi ohjata neljää eri pistoketta. Pistorasioita voi kytkeä päälle ja pois erikseen tai kaikki kerralla ja kantamaksi ilmoitetaan enintään 70m. Hintaa paketilla on noin 35 euroa eli ihan kohtuullisesti.

Käytännössä Kaukokytkin lupaa paljon, mutta ei lunasta lupauksia ainakaan kantaman osalta. Kaukosäädintä saa tökkiä oikein kunnolla ja mieluiten läheltä kuin kaukaa, että vastaanotin suostuu yhteistyöhön. Vaikka toimintaa joutuukin hieman potkimaan, on kaukosäätimellä ohjattavien pistokkeiden ohjaus kuitenkin helpompaa, kuin kökkiä etsimässä jatkojohdon virtakytkintä. Viihde-elektroniikan lisäksi kaukokytkin on kätevä esimerkiksi vitriini- tai kirjahyllyvalaistuksen ohjaamiseen.

Kätevä laite hintaansa nähden, mutta toimintavarmuudesta voisi maksaa hieman enemmänkin.

Kylmää juotavaa USB-minijääkaapista, tölkki kerrallaan

USB-minijääkaappi

Kesäisin maistuu kylmä juoma ja mikäs sen parempaa, kuin korkata viilennetty tölkki virkistävää juomaa USB-minijääkaapista.

Brandon USB-minijääkaappi kylmenee 8,5°C lämpötilaan viidessä minuutissa ja sisään sopii yksi 0,33cl tölkki. Jääkaapin sisältä löytyy tietenkin myös valo, joka valaisee kooltaan 19,4x9x9cm ja 362 grammaa painavaa, muovista valmistettua minijääkaappia.

Juomaa viilentävä USB-vekotin maksaa 33 dollaria ja päälle lisätään ainakin 3 dollarin toimituskulut. Aivan halvalla ei virkistävää ja viileää juomaa ole tarjolla.

Tyyliltään vekotin muistuttaa vanhanajan kokis-automaatteja, mutta lopputulos on aika halvan näköinen. Kätevä vaihtoehto varmasti, jos työpaikalla ei ole yhteistä jääkaappia tai kylmät juomat katoavat parempiin suihin.

(via Gizmodo)