Tänään Helsingin Sanomissa kirjoitettiin ”Stahanovien maa” -otsikolla kovatempoisesta 2000-luvun Suomesta ja kuinka hitaus, yhteiskunnallisena selviytymisstrategiana, on nousussa. Slow movement, downshifting, tempo giusto eli elämän hidastaminen on kirjoituksen mukaan väsähtävän keskiluokan vastaliike kiihtyvälle tempolle. En ala kirjoitusta tähän referoimaan, mutta asiaa käsitellään aika hyvin ja niin sanotun hitausliikkeen perusideat tulevat selville. Kiire ja nopeuden ihannointi on levinnyt kaikkialle, eikä se ole ollenkaan positiivinen asia. Jopa klassista musiikkia soitetaan nopeammalla tahdilla kuin aikaisemmin.
Jutussa kirjoitetaan lisäksi hitausliikkeen esitaistelijasta, kanadalaisesta toimittajasta Carl Honorésta, joka painoi pausea ja kirjoitti ”Slow – Elä hitaammin”-kirjan. Kesällä ja alkusyksystä kyseistä kirjaa lukiessa alkoi kyllä ajattelemaan, että mihin tässä oikeasti on kiire ja eikö asioita voisi tehdä hieman hitaamminkin. Kannattaa vilkaista Honorén puhe hitaudesta ja kiireettömyydestä TED Talkista.
Etenkin töissä näkee, että usein puristetaan projekteja tiukoissa aikatauluissa ja ilmapiirikin on usein kovin kiireinen. Tekemällä asioita hieman hitaammin, olisi usein myös lopputulokset parempia ja harkitumpia. Lisäksi, jos vielä käytetyt systeemityömallit olisivat hieman ketterämpiä, saataisiin vähemmällä työllä enemmän aikaan. Olisi lisäksi hyödyllistä ottaa lyhyet päiväunet töiden lomassa ja kuten nokkaunimies Winston Churchill aikoinaan totesi: ”Älkää luulko, että tekisitte vähemmän töitä, jos nukkuisitte päivällä. Se on typerä luulo, jota pitävät yllä mielikuvituksettomat hölmöt. Saatte aikaan enemmän. Teette päivässä töitä kahden edessä… no puolentoista.”
Työelämän kiirettä on usein vaikea hiljentää sikariportaan vanhoillisten johtamistapojen vallitessa, mutta vapaa-aikaansa voi hidastaa. Ei hitaus itsessään ole varsinaisesti mikään itseisarvo ja tietyt asiat vaativat nopeutta, mutta nauttimalla asioista ja käyttämällä kiireettömästi aikaa johonkin, saa usein ainakin paremman ja rauhoittuneen mielen. Muutaman tunnin pyöräily metsän siimeksessä ja kirjojen lukeminen onkin jo tullut todettua käteväksi tavaksi irtautua reaalimaailmasta ja häivyttää arkiset kiireet. Etenkin raikkaan ulkoilman ja liikunnan jälkeen mielikin on jälkeenpäin parempi. Honorén kirjaa lukiessa lisäksi mietin, että voisi olla kiva kokeilla myös joogaa. Vielä kun tuon ajatuksen saisi viety toteutuksen asteelle.
Kirjoituksen otsikkoon viitaten, Aleksei Stahanov oli neuvostoliittolainen kaivosmies, jonka (kommunistipuolue) väitti vuonna 1935 sankarillisesti louhineen 102 tonnia hiiltä viidessä tunnissa ja neljässäkymmenessäviidessä minuutissa. Eli tehneen töitä niin perkeleesti.
